Armo
ei käännä katsettaan pois,
se ei nyökkää pimeydelle
tai kohauta olkiaan julmuudelle.

Armo
syntyy Jumalan katseesta,
siitä, joka näkee kaiken
ja sanoo: tämä ei ole oikein.
Hän ei silitä myötäkarvaan pahuutta,
ei sivele lempeäksi.

Siksi armo onkin totta,
siksi se painaa
enemmän kuin maailman aarteet,
enemmän kuin rauha,
joka ostetaan vaikenemalla,
enemmän kuin helppo sovinto.

Armo
maksaa Pojan hengen,
se maksaa veren, joka ei huuda kostoa,
vaan kutsuu kotiin.

Huudanko armoa siksi,
että peittäisin totuuden,
että voisin sitä paeta?
Vai siksi, että uskaltaisin sen kohdata?
Vetoanko armoon silloin,
kun en halua muuttua?
Puolustanko armahdusta,
vai oikeuttani jatkaa?

Armo
ei tee vääryydestä oikeaa,
ei mitätöi tekojeni seurauksia,
ei anna lupaa satuttaa uudelleen.
Armo
ei sano: jatka kuten ennen.
Se julistaa: katso, mitä teit. Ja tule silti.

Ei siksi, että tekoni, pahuuteni, syntini
olisi pieniä, vähäpätöisiä,
vaan siksi, että rakkautesi on suurempi.
Jos Jumala et välittäisi,
antaisit maailman mennä menojaan,
säästäisit itsesi.

Mutta ristillä et kuiskannut:
”Ei tämä niin vakavaa ollut”
Siellä kuulutit:
”Tämä oli niin vakavaa,
että Minä annoin kaiken”.