Käteni hapuilee katoavaa,
helyjä, jotka rouhivat nimen portin pieleen.
Mutta sydämeni –
se yhä janoaa pysyvää,
aarretta, joka kirjoittaa minut elämän kirjaan.

Mihin olen sydämeni piilottanut?
Olenko kerännyt sitä, mikä kestää yli ajan,
sijoittanut siihen, mikä ei käsissä murene?
Onko toivoni maan tomussa
vai taivaan kirkkaudessa?

Kun käteni jäävät tyhjäksi
ja kaikki valuu sormieni välistä,
muistanko silloin,
ettei kyyneleitä tarvitse kätkeä hihaan?
Sillä Isä kumartuu lähelle,
ottaa kasvoni käsiinsä
ja itse pyyhkii jokaisen kyyneleen pois.