“Onnettomuudet ovat saartaneet minut, niitä on lukematon määrä! Syntini ovat minut vanginneet, vieneet silmieni valon, niitä on enemmän kuin hiuksia päässäni, rohkeuteni on kadonnut.” (Ps. 40: 13)
Jumalan mielen mukainen mies, Pyhällä Hengellä täytetty kuningas ja profeetta Daavid katsoo omaan elämäänsä ja nöyrästi tunnustaa, että hän joutuu taistelemaan synnin kanssa jatkuvasti. Hän on Herran läheisyyden takia herkällä omallatunnolla ja näkee synnin olemuksen paremmin kuin monet meistä; se ei ole vain karkeita lankeamisia tai tekoja, joita välttämällä ollaan lähes synnittömiä. Daavid tietää, että synti asuu hänessä (Room. 7). Hän kuvaa jopa, että hänessä on syntiä enemmän kuin hiuksia päässä! Olisipa meilläkin tätä ymmärrystä.
Monella meistä huomio näyttää kiinnittyvän muutamiin räikeisiin synteihin, jotka välttämällä koemme tehneemme oman osamme. Tähänkin blogiin tulee suhteellisen paljon vilpittömiä ja hyviä viestejä, joiden perusajatus on tämä: kun me vaan halutaan välttää suuria syntejä, niin Jumala antaa voimansa vastustaa niitä. Joillekin se tuntuu olevan yhtä kuin raamatullinen pyhä elämä. Tällainen ajattelu tuo vääjäämättä mukanaan eri tasot uskovien välille: On ne, jotka pystyvät välttämään tietyt synnit ja ovat sen vuoksi parempia. Mutta Daavid kirjoittaa, että synti on enemmän.
Kun ihminen alkaa Pyhän Hengen valossa nähdä omaa loputonta syntisyyttään, hänestä tulee hiljaisempi laukomaan varmoja mielipiteitä. Hän ei ole niin tietävä toisten elämän suhteen, vaan näkee ongelmaksi oman syntisyytensä. Hän ymmärtää hukkuvansa, ellei Jeesus pelasta häntä. Hän käsittää hukkuvansa omaan itsekkyyteensä, rakkaudettomuuteensa, ahneuteensa ja oikeassa olemisen tarpeeseensa. Jos hän ennen näkikin nämä pieninä asioina, Jumalan Henki osoittaa ne täysin kadottaviksi synneiksi.
Kun kristitty ylpeilee mielessään sillä, ettei kuulu seksuaalivähemmistöihin, alkoholiongelmaisiin tai ei ole kokenut ihmissuhde-eroja, Jumala tuskailee tällaisen ihmisen ylemmyyttä ja väärää vahvuutta. Tällaiset ihmiset eivät näytä koskaan ymmärtävän sitä syvää eroa, joka on heidän ja Pyhän Jumalan välissä. Daavid ymmärsi sen. Samoin muut Raamatun pyhät. He näkivät hukkuvansa omiin ongelmiinsa ja synteihinsä ja tarvitsevansa jatkuvaa apua ylhäältä.
Daavidin Psalmin viimeinen toteamus onkin: “Minä olen köyhä ja avuton, mutta sinä, Herra, pidät minusta huolen. Sinä olet apuni ja pelastajani. Jumalani, älä viivy!” (40:18). Siinä on oikea asenne ja tila suhteessa Jumalaan. Jos näkisimme tilamme Daavidin tavoin, emme löisi toisiamme niin paljon. Emme nostaisi itseämme toisten yläpuolelle ja huutelisi varmoja mielipiteitämme. Huutaisimme sen sijaan Jumalaa pelastamaan meidät. Ja siinä sivussa rukoilisimme myös toisten syntien ja ongelmien puolesta. Olisimme seurakunta, joka menee käsi kädessä kohti Taivasta.
