“Hän veti minut ylös syvästä kuopasta, upottavasta liejusta. Hän nosti minut kalliolle, antoi lujan pohjan askelteni alle.” (Ps. 40: 3)
Daavid koki elämässään olevansa monesti kuin syvässä kuopassa, jonka pohjalla oli upottavaa liejua. Sellaisesta kuopasta ei pääse omin voimin ylös vaan mitä enemmän taistelee, sitä syvemmin vajoaa mutaan. Miten epätoivoinen tilanne!
Syvässä kuopassa olevalle ihmiselle ei jää siis muuta toivoa kuin huutaa apua itsensä ulkopuolelta. Mutta ihmisiin ei aina hädän tullen voi luottaa. Eivätkä he pysty pelastamaan meitä synnin, epäuskon ja traagisten asioiden kuopista. Siispä huudamme Daavidin tavoin Herran puoleen. Jakeen yksi mukaan huudamme Häntä ja odotamme hartaasti Hänen apuaan. Apu ei siis tule aina heti ja joskus vajoamme liejuun ihan kaulaan saakka. Mutta Jumala ei jätä pulaan yhtäkään Hänen puoleensa kääntyvää!
Heitetään syrjään kaikki yhteistyöopit meidän ja Jumalan väliltä. Jumala tulee yksin vetämään meidät ylös kuopasta. Ajattele ihmistä, joka on uponnut kaivon pohjalle jalkojaan ja käsiään myöten – mihin yhteistyöhön hän kykenee pelastuakseen? Hän odottaa liikahtamatta Jumalaansa, joka tulee ja nostaa hukkuvan ylös.
Jumala asettaa meidät lisäksi vakaalle kalliolle eli Kristukseen. Hän osoittaa meille Kristusta Golgatalla ja nostaa meidät Hänen armonsa varaan. Me saamme elää Jumalan armolupausten varassa ja ne kantavat meitä. Mikä suunnaton muutos. Liejuun uponnut ja toivoton ihminen saakin seistä avaralla paikalla kallion päällä.
Daavid kirjoittaa lisäksi, että “Hän antoi suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalamme ylistykseksi”. Mitä muuta voi kokea ihminen, joka on pelastettu upottavasta kuopasta kuin valtavaa kiitosmieltä? Mitä muuta Jumalan armo voisi synnyttää kuin rakkautta armon Antajaan? Kun Jumalan armo ja Hänen pelastustekonsa avautuvat ihmisen sydämelle, Hän saa vakaan kallion jalkojensa alle. Hän elää Kristuksen varassa ja kiitosvirsi raikaa ympäristöön.
