“Kuule minua, riennä avukseni! Ole minulle kallio, jonka suojaan saan paeta, vuorilinna, johon minut pelastat.” (Ps. 31:3)
Psalmin 31 taustalla on tapahtumat, joista kerrotaan 1. Samuelin kirjan luvussa 23. Daavid on voideltu kuninkaaksi, mutta silti hän joutuu elämään pakolaisen elämää vuosikausia. Kun viholliskansa hyökkää Israeliin Keilan kaupungin kimppuun, Daavid miehineen lähtee rohkeasti pelastamaan heidät. Samassa hän kokee karmaisevan hylkäämisen, kun Keilan kaupungin asukkaat ovat valmiita luovuttamaan hänet Kuningas Saulille.
Keilasta Daavid pakenee autiomaan vuoristoon. Saulin joukot saartoivat hänet ja näytti siltä, että Daavidin elämä oli päättymässä. Ihmiset olivat pettäneet hänet kerta toisensa jälkeen, jäljelle jäi Jumala. Daavid huusikin kipunsa ja tilanteensa Jumalalle ja pyysi Häntä olemaan se suoja ja turva, jota Daavid tarvitsi.
Ihme pelasti Daavidin. Jumala tuli väliin viimeisellä hetkellä ja Saulin joukot joutuivat perääntymään.
Daavid tiesi, että Jumala näki hänen hätänsä. Hän ei voinut laittaa toivoaan ihmisiin tai olosuhteisiin, vaan ainoastaan elävään Jumalaan. Hän sanoi: “Sinun käsiini minä uskon henkeni”. Tämä toivo ei ollut turha, vaan Daavid sai kokea Jumalan pelastavan hänet mahdottomista tilanteista kerta toisensa jälkeen.
Rohkaiskoon Daavidin esimerkki meitäkin luottamaan Jumalaan kaiken hätämme keskellä. Laitetaan Kristukseen toivomme silloinkin, kun mitään valoa ei ole näköpiirissä. Hänen luokseen saa juosta turvaan kuin kallion sisään silloin kun elämä ei tarjoa muuta turvaa. Hän suojelee, varjelee ja pelastaa.
