“Kunpa kulkuni olisi vakaa, kunpa aina seuraisin sinun määräyksiäsi!” (Ps. 119: 5)
Kristuksen hyvyys ja rakkaus meitä kohtaan synnyttää meissä halua palvella Häntä, olla Hänelle kuuliaisia ja kysellä, mitä Hän tahtoo. Armo synnyttää vastarakkauden Jeesusta kohtaan.
Jeesus sanoi, että joka rakastaa Häntä, noudattaa Hänen käskyjään (Joh. 14:15). Käskyt eivät synnytä rakkautta, vaan Kristuksen suunnaton hyvyys meitä kohtaan. Seurauksena siitä me haluamme sydämestämme olla kuuliaisia ihanalle Vapahtajallemme. Johannes lisää, etteivät Jeesuksen käskyt ole raskaat; Jeesus ei ole uusi Mooses (1. Joh. 5: 3). Jeesus käskee meitä rakastamaan toisiamme ja rakkaus täyttää koko lain. Kristus meissä rakastaa ja me saamme olla Hänen rakkautensa astioita. Olisiko vielä niin, että mitä särkyneempi astia, sitä enemmän rakkautta ja armoa vuotaa toisille?
Armo ei sodi Herra pelkoa vastaan vaan vie meidät oikealle paikalle Jumalan eteen. Armo synnyttää meissä halua kunnioittaa Jumalaamme. Me ymmärrämme, että Hän on Kaikkivaltias Pyhä Jumala ja samaan aikaan hellä Hyvä Paimen. Herran pelko ei ole varsinaisesti pelkoa Jumalaa kohtaan, sillä rakkaudessa ei Johanneksen mukaan ole pelkoa (1. Joh. 4: 16-18). Se on Jumalan kunnioittamista ja sen ymmärtämistä, että Hän on aina meidän yläpuolellamme. Herran pelko vaikuttaa sitä, että me haluamme ymmärtää, mitä Hän sanoo meille Raamatussa ja tahdomme totella Häntä.
Kristityn sisälle tulee uudestisyntymässä uusi halu elää pyhää elämää. Kristitty huokailee Psalmin kirjoittajan tavoin, että “kunpa seuraisin aina määräyksiäsi”. Tämän sisäisen toiveen ja halun pitää hengissä Jumalan ansioton rakkaus meihin itsessämme syntisiin. Se pysyy yllä lankeemusten ja pimeyksien keskelläkin – kristittyyn sattuu, että hän synneillään murehduttaa Jumalan Pyhää Henkeä. Hän tulee sisäisen jumalakaipuun ja Herran pelon viemänä aina uudestaan Kristuksen luokse armahdettavaksi ja autettavaksi. Kristityn sydämestä nousee hiljainen, Augustinuksen muotoilema pyyntö Jeesukselle: “Käske mitä tahdot, anna mitä käsket.”
