“Ajatelkaa häntä, joka niin paljon kesti syntisten vastustusta itseään kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi rohkeuttanne.” (Hebr. 12:3)
Kirjeen vastaanottajat olivat hetkeä aikaisemmin kokeneet raskaan vainon Rooman valtion taholta. Heidän rivinsä olivat kestäneet huolimatta vankeuksista, omaisuuden ryöstöistä ja kidutuksista. Nyt heitä odotti toinen vainoaalto ja he olivat peloissaan. Kuinka Jumala sallisi tällaista heille? Oliko Jumala ylipäätään mukana heidän elämässä? Oliko mitään mieltä jatkaa uskonelämää, kun se näytti pelkältä kärsimykseltä?
Me saatamme olla aivan samojen kysymysten äärellä elämämme suhteen. Olemme saattaneet kestää hyökyaallon voimalla tulleita vastoinkäymisiä vain huomataksemme, että uusia on tulossa. Tai olemme joutuneen elämään päivästä toiseen sellaisissa taisteluissa ja yksinäisyyksissä, jonne Jumala ei tunnu ulottavan auttavaa kättään?
Missä Jumala siis olet kaiken kärsimyksen ja vastoinkäymisten keskellä? Miten voisimme jaksaa kaikesta huolimatta uskoa meitä rakastavaan ja meistä välittävään Jumalaan?
Hebrealaiskirjeen kirjoittaja löysi keinon lohduttaa. Hän ei yrittänyt vähätellä ihmisten ongelmia eikä luvannut pikaista ulospääsyä. Sen sijaan Hän nosti seurakunnan katseen takaisin heistä itsestään heidän Vapahtajaansa.
Jeesus on läsnä siellä, missä me kärsimme. Hän on kärsinyt itsekin aikanaan täällä keskuudessamme ja ymmärtää mitä käymme läpi. Hän on se Jumala, joka on kohtaloa suurempi elämämme asioissa. Ja pahatkin asiat joutuvat taipumaan saamaan meille ja meissä jotain hyvää aikaan.
Jumalan lapsille kärsimys on rakkauden, ei rangaistuksen merkki. Kärsimyksissä pääsemme lähemmäksi Jumalaa. Elämämme suuntaa saatetaan kääntää suurella rakkaudella.
