“Minun sieluni itkuu surusta. Vahvista minua sanasi mukaan.” (Ps. 119: 28)
Milloin sielu itkee surusta? Silloin, kun ihminen kokee kipeän menetyksen tai joutuu elämään liian kovien vaikeuksien alla.
Meistä jokainen on joskus kokenut sielun itkun. Olemme silloin hyvin paljaita ja avuttomia. Kaipaisimme kipeästi, että joku ottaisi meidät suojaansa ja sanoisi, että kaikki järjestyy.
Itkevää sielua voi yrittää lohduttaa hetkellisesti. Aina vaihtuvat ihmissuhteet, päihteet, pornografia, peliriippuvuus – ne saattavat olla asioita, joilla yritämme vaientaa kipua huutavan sisimpämme. Meidän on vaikea luopua korvikkeista niin pitkään, kun alkusyy on edelleen olemassa.
Jumala näkee itkevän sielun. Hän haluaa olla sen suoja ja turva.
Psalmin kirjoittaja, joka omasi särkyneen sisimmän, kirjoitti samassa yhteydessä myös Jumalan Sanasta eli Raamatusta. Hän ymmärsi, että Jumala hoitaisi, virkistäisi ja vahvistaisi häntä Raamatun välityksellä.
Se ei ole sellainen taikakirja, että kun vain avaan sen, kaikki eheytyy. Raamatun lukeminen ei myöskään ole kuin suorite, jonka Jumala korvaa avullaan. Ei, mutta Jumala tahtoo puhua meille Raamatun kautta. Hän tahtoo puhua itkevälle sielullemme.
Kun me huudamme: “missä Jumala olet?”, Hän vastaa: “Tässä!”, ja osoittaa meille pölyyntyneitä Raamattujamme. Se mikä, voi alussa tuntua jopa vastenmieliseltä ja turhalta, voittaa lopulta kaikki korvikkeet.
