“Katso minua, Herra! Katso, miten onneton olen” (Val. 1: 11).
Kun elämä horjahtelee kuin hurrikaanin uhriksi joutunut puu, kun askel on etukenoista ja edessä on vääjäämätön pakkopysähdys, joka uhittelee olevansa lopullinen ja peruuttamaton; Kun sisin on koditon ja huutaa lohduttajaa, jotta jaksaisi edes valhekuvan avulla seuraavaan hetkeen.
Kun pikaisia laastareita on laitettu sykkivän haavan päälle niin monta, ettei enää tiedä, onko niiden alla pelkkää kuollutta kudosta; Kun vääriä valintoja on tehty aikaisempien perään vain siksi, että alkuperäinen suunta on kadonnut navigaattorin kirkuessa huutomerkkiä.
Kun elämästä on muodostunut yhtä ällömakeaa hattaraa, joka tuoksuu hyvälle mutta jättää aina yhtä tyhjäksi; Kun syyllisyys menneestä painaa niin syvään kyyryyn, että suojaksi kelpaa mikä tahansa likainen varastoriepu.
Niin, kun elämä tuntuu yhdeltä isolta väärältä valinnalta. Kun ei tiedä, mistä alkaisi suoristua, kun kuljettu tie on yhtä mutkaa ja viettävää mäkeä. Kun olo on kuin Pisan tornilla: enää ei tiedä, mitä suorassa oleminen tarkoittaa – juuri silloin saa vinkaista tukahtunein keuhkoin: “Auta!”
Jeesukselle ei tarvitse selittää eikä Hänelle tarvitse vääntää rautalangasta. Hän näkee sideharsojen ja toisten pilkkaamien laastareiden alla vapisevan pelokkaan ihmisen. Hänelle saa antaa vääryyksistä vääntyneet raajat, oli ne sitten ruhjottu itsetuhoisesti tai toisten toimesta. Hänelle saa antaa koko elämän, yhtenä pakettina, kauniina tai käytettynä.
Vääriä valintoja ja niiden päällä uusia vääriä valintoja. Kun siihen satukirjan synkän satumetsän keskelle astuu Vapahtaja – siitä saa alkaa uusi “Olipa kerran” -tarina. Sitä on armo.
AMEN ❤️