“Hänelle minä kannan huoleni, hänelle kerron, mikä minua painaa” (Ps. 142:3).
Kävelen elämän supermarketista suurten kauppakassien kanssa. Takana välkkyvät mainosvalot lupaavat kiihkeää onnea, ostettua täyttymystä ja ylitulvivaa iloa.
Kauppakeskuksessa tapasin paikalleen jämähtäneitä hymyjä ja katseita, jotka katsoivat ohi tavoitellen kiihkeästi seuraavaa luvattua maata. Kuljin muiden perässä ja käteni olivat kuin automaattiohjauksella poimien hyllyiltä tuotteita, jotka vannoivat onnen nimeen.
Ulkona on viimaista ja paperikassit alkavat painaa. Hartiat painuvat maata kohti ja sormet taistelevat otteen lipsahtamisesta. Ne, mitkä vielä kärryissä huumasivat kiihkonsekaisella odotuksella, ovat muuttuneet pimeällä parkkipaikalla, odotustilassa, betoninpainoisiksi huokauksiksi.
Tällä kertaa en lastaa kasseja autoni takakonttiin ja raahaa niitä kotiin vaan kannan ne Sinun eteesi. Nostan jokaisen tuotteen pöydällesi eteesi ja Sinä nyökkäät tietäväsi sisällön. Sinä tiedät ryhtiäni horjuttavien kantamusteni määrän ja laadun.
Hymyilet. Katseesi nostaa painuneen olemukseni ja tiedän – tänään saan jättää ostokseni Sinulle. Jokaisen murheen, otetun ja annetun.
