Sinä ravitset minut

”Sinun läsnäolosi ravitsee minut” (Ps. 17: 15).

Tänään on selvästi huono päivä. Johtuuko se aivovammasta, työkuormasta tai puutteellisesta aivokemiasta, masennus ottaa otteeseensa ja kuiskaa kaiken olevan menetetyn.

Tänään makaan itkuisena sohvalla ja mietin menetettyjä taloja, menehtyneitä läheisiä, työtä, terveyttä, elämänhalua ja rohkeaa suhtautumista huomiseen. Elämä tuntuu olevan eletty ja vain apaattinen loppusointi on edessä.

Jos onkin niin, että en voi rakentaa onneani omistamisten tai terveyden varaan, olenko tuomittu epätoivoon ja itkuun? Voiko elämä tarjota enää mitään elämisen arvoista?

”Sinun läsnäolosi ravitsee minut”. Näissä Daavidin sanoissa on jotain mystistä ja vavahduttavaa. Onko uskoni niin teoreettista ja oppikeskeistä, etten osaa päästää Herraani Jeesusta Kristusta täyttämään sieluani ja sävyttämään tätä sekä huomista päivää iloisella odotuksella?

Seison aulassa ja katson kaikkia kiinni menneitä ovia haikein mielin. Yksi ovi on raollaan, en ole käynyt sisään, se ei ole aikaisemmin ollut kyllin houkutteleva. Vasta nyt alan aavistella, että Jeesus tahtoo tarjota elämääni paljon enemmän kuin ”tavataan sitten perillä” -ideologian. Hän tahtoo olla elämäni Herra, alusta, rakenne, päämäärä ja täyteys.

Ehkä vanhat rakennukset ovat työnnetty puskutraktorien kumoon vain jotta jotain uutta saa alkaa rakentua? En jaksa alkaa enää luomaan kaikkea sitä mitä menetin, mutta ehkä se ei ole tarkoituskaan? Ehkä nyt on aika olla paikallaan ja antaa ohjakset itseäni vahvemmalle? 

Toivo alkaa pisaroida sieluuni. Sinä ravitset minut.

Tekijä: Jaakko Pirttiaho

kouluttaja, Kansan Raamattuseura

Yksi ajatus artikkelista “Sinä ravitset minut”

  1. Meillä tunne- tai muuten vammaisilla on taipumus huonoihin päiviin. Ihmettelen usein, miten väärät valinnat, tyhmyydet, laiminlyönnit – kaikki viat – elävät niin tuoreina ja voimakkaina mielessä, että uudelle ja paremmalle ei tunnun löytyvän tilaa. Ei, vaikka olisimme olleet vuosikausia, jopa – kymmeniä uskossa ja kuulleet sanoman syntien anteeksiantamuksesta. Tai kiellon olla muistelematta menneitä, koska Jumala luo koko ajan uutta.

    Miksi tämä Raamatun ydinsanoma on niin vaikea uskoa oikein käytännössä todeksi? Voimme yhtyä vilpittömästi uskontunnustuksiin. Periaatteessa, ymmärryksen tasolla uskomme kaikki Raamatun opetukset ja lupaukset tosiksi, mutta käytännössä se ei niin selvää olekaan. On todella vaikea oikeasti, syvintä sisintä myöten uskoa, että mistään ei tarvitse murehtia, jos kertoo tarpeensa kaikkivaltiaalle Isälle.

    Sanonkin usein, että järkeni on uskovaisempi kuin tunteeni. Omakin uskoni tuntuu olevan enimmäkseen juuri sitä ”tavataan sitten kerran perillä”- lajia. Loistava teologi olisi se, joka voisi opettaa, miten päästään kokemaan Jeesuksen läsnäolo niin tuntuvasti, että se todella ravitsisi.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: