”Vastaa minulle, Herra! Vastaa pian, kauan en enää jaksa!” (Ps. 143: 7).

Daavid oli jälleen yhden haasteen, yhden ylitsepääsemättömän ylämäen edessä. Hän oli ponnistellut sitä vastaan askel kerrallaan, päivästä ja viikosta toiseen aina sinne saakka, kunnes kynnet olivat verellä ja pohkeet maitohapoilla.

”En jaksa enää!” oli lannistuneen ihmisen huuto ahdistavan ja liikkumattoman vaikeuden keskeltä. Vaikka samassa psalmissa Daavid hapuili kuin sielun lääkkeeksi muistoja Jumalan aikaisemmista ihmeistä ja ylämäistä, jotka oli ylitetty Hänen voimansa avulla, nyt epätoivo valtasi nekin näköalat, joista ennen oli katseltu toivon ja luottamuksen kiikareilla.

”Kauan en enää jaksa!” on äärimmäinen hätähuuto, josta saa jokainen kristitty tarttumapinnan. Jos ”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu” -psalmin tekijän samalta tuotantolinjalta putkahtaa esiin myös ”En kertakaikkiaan jaksa enää yhtään!” -tuskainen kirkaisu, antaa se meille elämän ylämäissä tarpoville toivon siivet.

Daavid ylitti tämänkin haasteen, eikä se edes jäänyt hänen viimeisekseen. Samoin ylität sinäkin omasi, oli se sitten miten pelottava tai olit istunut sen juurella kuinka kauan tahansa. Sinä ylität sen, koska sinulla on sama Kaikkivaltias ja Isä, jolle Daavid sai itkeä vaikeuksiaan – se sama Jumala kuulee tarkasti myös sinun vaikerruksesi.

”Kauan en jaksa enää!” on äärimmäinen hätähuuto, todellinen S.O.S. joka kantaa täältä näkyvän maailman keskeltä pienestä kuiskauksesta näkymättömään kasvaen matkalla taivasta ravistavaksi lapsen itkuksi, pyynnöksi, johon Isä ei voi olla reagoimatta.