Oletko Jaakko Vikatilassa?

Radio Deillä ensimmäisten Vikatilassa Jaakko Pirttiaho -nauhoituksissa ohjelman tuottaja, uskallan jo sanoa, että ihana ystäväni Mikael Juntunen on muutaman kerran ikään kuin pysäyttänyt karavaanin, ollut hetken hiljaa ja sitten todennut: “Jaakko, tämän ohjelmasarjan idea oli vikatilassa oleva Jaakko Pirttiaho. Uskaltaisitko – ei vain penkoa haastateltavan kipeimpiä salaisuuksia – vaan ennen kaikkea heittäytyä itse paljaaksi?”

Kysymys on ollut kipeä ja Mikael tietää sen tasan tarkkaan. Kyllä, minusta on tehty julkean paljas elämäkerta, jonka ilmestyttyä olin varma, että minun hengellinen työni törmäsi näyttävästi armottoman lopulliselle karille. Eikö se jo riittäisi?

Niin, tänään tajuan olevani yksi Suomen hengellisistä johtajista. Kuulostaa itselleni naurettavalta itsekeskeisyydeltä ja ehkä siksi olen halunnut mitätöidä itseni, kulkea kumarassa ja olla esillä mutta silti piilossa.

Kun vielä syksyllä menin perustamaan Yksin armosta ry. -yhdistyksen ystävieni kanssa, rakkaudellinen hengellinen ohje luotettavien ystävieni, arvostamieni johtajien suusta kuului: “Nyt olet Jaakko skuupin alla ainakin seuraavan vuoden. Katso tarkkaan jokaista askeltasi – sillä nyt tämä kansakunta katsoo sinua suurennuslasilla ja sinut tullaan tutkimaan gramma grammalta. Älä anna aihetta pahennukseen”

Lisään soppaani vielä sen oman, yhä lisääntyvän ahdistuksen, että minua aletaan katsoa ylöspäin, minusta tehdään sitä särkyneiden omaa evankelistaa, jolla on rosoinen polku takana, mutta ei edessä.

Yhtälössä on vakava laskuvirhe. Oletko Jumala todella laskenut taikinan ainesosat oikein?

“Vikatilassa Jaakko Pirttiaho.” Viime maanantain nauhoitusten jälkeen makasin ihanien ihmisten edessä lattialla ja vastamelunsapit korvissa vajosin kooman kaltaiseen puoliuneen. Tajusin, että tämä ohjelmasarja on jotain, minkä haaste on itselleni kaikki tai ei mitään.

Tänään tajuan, miksi Mikael joutuu editoimaan nauhoituksia enemmän kuin olisi tarpeen. Ei, hän ei ota pois sieltä kipeimpiä sanoja, niitä, joita en vain saa sanoa.

Hän ottaa pois ne änkytykseni, jolloin ikään kuin pysähdyn kuilun reunalle, horjun syvän, alastoman kanjonin pelottavassa kutsussa ja yritän hapuilla sitä yhtä, naurettavan piskuista puun tekelettä, joka hauraalla ja elämän lakeja uhmaavalla kasvullaan ojentaisi minulle kätensä, muuttuisi tulen hohtoiseksi suojaksi ja sanoisi: “Ei lapseni, ei sinun tarvitse juoda tätä kutsumuksesi maljaa.”

Tänään tajuan Vikatilani syvyydestä jotain kammottavaa. En olekaan valmis astumaan ulkopuolelle leirin. En halua tehdä sitä niin, että olisin itse vastuussa askelistani ja juuri tänään, skuupin alla, olisin yksinkertaisesti ja kaiken summaten: Vikatilassa.

Tai olenhan jo itseni ja toisia rikkoen juossut tuhat Tuhlaajapojan kapinaa ja ollut koko elämäni ulkopuolella. Mutta haluaisin päästä sisälle. Minne? Jeesuksen luokse? Ei, kipeintä on tunnustaa itselle, että haluaisin jotain, jossa jokainen uusi lause alkaa sanalla: Minä.

Miksi on niin vaikeaa olla paljas ja vain sitä, mitä todellisuudessa ja salassa olen? Koska minä. Miten minulle käy? Mitä minä menetän? Minne minä joudun? Miten minusta ajatellaan? Mitkä ovet sulkeutuvat, jälleen kerran?

Oletko sinä tänään se yksi nääntynyt lammas, joka ei ole löytänyt tietään takaisin sisälle? Katsotko minun elämääni, luetko tekstejäni, kuunteletko Vikatilaa painuen syvemmälle sinne missä tänään olet, piiloon, häpeään, oikeaksi leimattuun tunteeseesi siitä, että Jaakko on päässyt sisällä, mutta sinä et?

Jeesus välitti toisesta itseään enemmän. Hänen askeleitaan tarkattiin kuin televisioiden 24/7 tositvsarjaa. Ihmeellistä, että vaikka hänen jokainen askel osui tarkalleen Isän merkkeihin ja rytmiin, Hänet todettiin syntiseksi. Hänet heitettiin ulkopuolelle. Mikä oikeus minulla on pyrkiä sisälle?

Voi olla että Vikatilassa -sarja on tämän “julkkisjulistajan” joutsenlaulu. Tai sen täytyisi olla sitä. Koska siinä, tänään, minä avaan salatun, paljastan sen, mikä kuuluisi vain terapeutille. Olenko rajaton? Olenko itsekeskeinen? Haenko erilaisuutta vain Minun takia? Hyvin luultavasti. Aiheutanko pahennusta? Takuulla. Tuleeko äntytyksen keskeltä, terveen harkinnan ohi juoksevat sanani antamaan seurakunnalle rosoisen, mutta lohdullisen tuudittavan torkkupeiton? Enpä usko.

“Vikatilassa Jaakko Pirttiaho.” Radio Deillä joka maanantai. Mutta tosielämässä myös tiistaina, jokaisena arkipäivänä. Voih, ja myös viikonloppuisin. Eikä vain kello 21.40 tunniksi ihan sinunlaillasi syntiseksi heittäytyen, vaan kukonlaulusta tähtien syttymiseen. Valveilla ja nukkuessa.

Onpas kipeää. Oikein ihmettelen, miten onkin niin valtavan kipeää. Mutta enhän minä kerro mitään uutta, vain sen saman luterilaisen ja ainakin tässä kohdin umpiraamatullisen totuuden: olen edelleen niin syntinen, että minun pelastukseni ja jokainen henkäykseni on sen varassa, että minä saan lakata tuijottamasta itseeni ja kurkistaa varovaisesti… Vapahtajaani. Ai miten ihanaa mutta kipeää.

Toivon, että tässä kosmoksessa kukaan ei katso Jaakko Pirttiahoa yläviistoon. Minä en kestä jalustalla, en ainakaan Jumalan sytyttämän valokeilan alla. Mutta en usko, että kukaan meistä kestää. Kyllä me niin yritetään, juosta voittajana, nyrkkeillä sankarina. Turpiin saaneena, mutta silti juhlittuna sankarina.

“Minä en osaa kuin Jaakko puhua, kirjoittaa, elää….” Sitä olen alkanut kuulla lisääntyvästi. Silloin kaikki ei ole kunnossa. Silloin en voi olla Jeesuksen määräämässä tahdissa. Koska se ei vain ole totta. Kyllä, minulla on joitain Jumalan antamia lahjoja – kuten sinullakin – mutta niiden tarkoitus olisi saada ympärilläni olevien ihmisten rohkaistuvan siitä, että Jeesus on ihanampi ja rakastavampi kuin he ovat edes uneksineeet,

Jaakko on Vikatilassa. Pysyvästi. Yleensä saan sen raadollisuuden pysymään vain ihan lähimpieni painolastina. Mutta huomenna voin olla lehtien kirkuvissa otsikoissa Vikatilassa.

Jaakon Vikatila ei pitäisi olla seurakunnassa ohjelmasarjan arvoinen. Se, että se on kiinnostuksen ja mielipiteitä jakavan ajan arvoinen, kertoo jotain Suomen kristillisestä tilasta vuonna 2023. Vikatilan tulisi olla pohja, josta seurakunnan jokainen huolella valittu, kutsuttu, rakastettu ponnistaisi kohti Toista, joka tuli Vikatilamme tähden vierelleni, yläviistoon mutta ennen kaikkea kynnysmatoksi.

Seurakunnan pitäisi päästää sisäänsä kaikki ne, jotka Jeesus on päästänyt sisään ja kutsunut ulos. Kun jokainen Jeesusta palvova, itseensä kyllästynyt Valtakunnan kansalainen kulkee Herransa askelissa kohti Golgataa ja juuri alastoma syntisenä löytää levon Mestarinsa haavoista, seurakunta on jotain, mikä on ulkopuolella “leirin.”

Jos Jaakko ja samalla sinä ja koko seurakunta saa luvan olla juuri niin mitattu, että ei kelpaa kuin ulkopuolelle, silloin olisimme ihmeen äärellä. Silloin palaisimme juurillemme, olisimme arvottomuutemme keskellä arvokkaita, toivottoman syntisinä Jeesuksen Vikatilan takia syyttömiä, läpi elämän ontuvina rakastettuja.

Jeesus, Sinun pitäisi olla tänään Mikael Juntusen ohjelmassa otsikolla “Jaakko Pirttiaho oikeassa tilassa koska Herra Jeesus Kristus oli koko maailmankaikkeuden järkyttävällä tavalla Vikatilassa” Joo, on markkinoinnin kannalta aika pitkä otsikko, mutta… Olisiko siinä Evankeliumi?

Jaakko ei ole sankari, ei ole ollut eikä tule olemaan. Mutta ehkä juuri kynnysmatoksi kelpaisin.

Jumalan Poika, Herra Jeesus Kristus on seurakunnan kohua aiheuttava sankari. Mitä sitten, että Jaakko on Vikatilassa? Mikä uutinen se on?

Mutta että on olemassa Jumala, Kaikkivaltias, Pyhä, Hän, joka on koko “sisällä” -sanan merkityksen luoja ja täyttäjä, jo se on uutinen!

Uskalla uneksia: Jumala ei ole vain olemassa vaan Hänen sydämensä kiihkein unelma on saada rakastaa sinua, yhtä Vikatilassa -olevaa! Ai olet liian Vikatilassa? Tervetuloa Valtakunnan perheeseen!