Yö on pimeä, eikä rantaa näy.
Epätoivon aallot lyövät
ja toivo hukkuu tummuuteen.
Myrskyn pauhu peittää itkut,
enkä enää omaa huutoani kuule.
Mutta keskellä kuohujen 
näen Hänet.
Hänet, joka ei uppoa, 
vaan jonka jalan alla vesi taipuu. 
Hän ei ole veneessä 
eikä tule ihmisen keinoin,
vaan veden päällä
Jumalan askelin.
Katseessaan ei ole tuomiota
vaan rakkautta ja armoa.
Hän kiirehtii luokseni,
ja missä Hän kulkee
merikin tyyntyy, aallot erkanevat. 
”Älä pelkää, sinä olet Minun”.