Perintöni otin, lähdin ennen aamua,
kun kimmeltävät helmet vielä vartioivat taivasta.
En taakseni halunnut katsoa,
kun kuljin pitkin maita ja mantuja,
ja iloon tuhlasin kultakolikoita.
Mutta pian oli kaikki tuhlattu,
nimeni, toivo, kulta — kaikki kulutettu.

Istuin tyhjyyden keskellä,
sikojen hengityksen höyryissä,
maan tuoksuessa häpeältä,
sydämeni särkyi kaipauksesta syvästä.

Mutta hiljaisuudessa Jumala puhui
”Tule kotiin”, Hän lempeästi kutsui.

Niin minä lähdin varoen,
kuljin hiljaa haroen,
rukoilin, ettei kukaan näkisi,
ettei kukaan tuhlaajaa muistaisi.

Mutta jo kaukaa, ennenkuin perille pääsin,
isä minut näki, juoksi suurin äänin!
Yritin puhua, tunnustaa ja selittää,
palvelijain joukosta paikkaa pyytää.
Mutta sanat hukkuivat lämpöiseen syliin,
isän helliin tervehdyksiin.
Ei mikään synti ollut rakkautta suurempi
eikä yhteys katkennut arkuuttani,
hiljenee ehkä, kunnes ihminen uskaltaa
sen kuulla taas ja kotiin palata saa.