Jumalan tuuli puhaltaa,
se ei hyväile, ei helli,
se murtaa myrskytuulen voimalla.
Vuori, jonka rakensin suojakseni,
ja johon luulin itseni piilottaneeni,
hajoaa hienoksi hiekaksi päälleni,
ja kuin aavikon santa levottomissa pyörteissään,
Hän tanssittaa sitä, siivilöi tomuksi.

Ylpeyteni, omat tekoni,
ovat kuin savea ilman vettä,
ja rapisevat tuhkana pois.
Mutta Herra sekoittaa
vuolaan kyynelvirtani siihen,
muovaa uutta, jota en vielä hahmota,
uutta, jota ihmetellen katson,
jotain pehmeää, hengittävää, elävää.

Hän ompelee uutta leiliä,
ja vaikka neulat pistävät,
Hän tekee siitä vahvan,
sillä ei Elämän Viini pysy astioissa,
joiden saumat on oma tahto kovettanut.
Mitään omastani ei ole enää jäljellä,
mutta Hänessä minulla on kaikki.

”Katso, Minä luon uutta”.