”Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin.” (2. Kor. 4:10)

Muistan kun vuonna 2010 elämäni pysähtyi ja makasin suurten leikkausten jälkeen teho-osastolla erilaisia piuhoja vartalo täynnä. Elämä sellaisena kuin sen olin tuntenut oli päättynyt ja se oli saanut aivan uuden suunnan. Tuossa vaiheessa diagnoosini oli kävelykyvyn suhteen hyvin heikko. Selvää oli se, että moni asia oli murskaantunut joka tapauksessa. Tämä raamatunkohta kannatteli minua päivästä toiseen.

Paavali monesti opettaa niin syvällisesti, etten tahdo ymmärtää häntä. Luulen, että Jeesuksen innon valtaamana hän ei saanutkaan ajatteluaan ”järkevään formaattiin” vaan hän ikään kuin hapuili suuren Vapahtajansa kuvailussa. Selvää oli kuitenkin se, että Kristus oli kaikki kaikessa. Hän oli Paavalille sanoja suurempi todellisuus. Ja tämän elävän Jumalan Pojan yhteydessä hänen oma elämänsä sai kokea monta kuolemaa. Kristus sai loistaa Paavalin elämässä juuri niissä kohdin, missä riisumisen koulu on saanut tehdä työtään.

Ympärillä olevat jakeet syventävät sanomaa. Paavali kuvaa olevansa kaikin tavoin ahtaalla, neuvoton, vainottu ja maahan lyöty (1. Kor. 5: 8,9). Miten ihmeessä suuri uskon apostoli uskalsi käyttää tällaista kieltä? Oliko hän pahasti erehtynyt kuvatessaan omaa heikkouttaan tai oliko hän väärän nöyryyden vallassa? Huomaa vastailmaisut: ”… emme umpikujassa, … emme toivottomia, … emme hylättyjä, … emme tuhottuja” Hän kuvaa sitä eroa, mikä on Kristuksen ja hänen itsensä välillä. Siksi hän joutui yhä uudestaan kokemaan ahdistuksia, ahtaalla oloa ja neuvottomuutta. Lisäksi hän todella koki olleensa lukemattomia kertoja jo suorastaan maahan lyöty, vain viimeistä kuoliniskua vaille tuhottu. Mutta sitten on Kristus, joka on heikkojen auttaja, väsyneitten Pelastaja ja ahdistuneiden Lohduttaja. Hän sanoo aina viimeisen sanan. Kuolema saa tehdä työtään vaan, jotta Hänen elämänsä saa näkyä meistä toisille.

Ihmetteletkö niitä pimeyksiä, joihin olet joutunut? Tuntuuko elämäsi olevan yhtä neuvottomuutta ja jatkuvaa maahan lyömistä? Kuljet silloin apostolin jäljissä. Saviastian pitää murtua, jotta sen sisällä oleva kirkkaus voisi loistaa. Murtuminen sattuu enemmän kuin voin kuvailla ja lisäksi näyttäisi siltä, että prosessi on elinikäinen. Mutta samoin ja ylivertaisen enemmän on Kristuksen elämä.

Tapahtukoon siis Herra sinun tahtosi. Tuo meissä esiin omaa elämääsi ja anna meille rohkeutta kulkea antamaasi murtumisen koulua.