Olen ollut jo pitkään yksinäinen. Olen hautautunut omien kipujeni alle ja pelkään, ettei kukaan näe minua.
En minä ole ne muurini, jotka olen pystyttänyt. En ole se vahvuus, jonka varassa näyttelen elämääni.
Olen aika yksinäinen iglun rakentaja. Jo lapsena kasailin näitä jäisiä, paksuja lohkareita sydämeni suojaksi. Ajattelin olevani turvassa. Pelko oli luja laasti.
Nyt olen täällä igluni sisällä. Olen ollut täällä jo vuosia, paremminkin vuosikymmeniä. Joskus pidin varovaisesti ovea raollaan. Jos joku olisi tullut minua kohtaamaan. Lämmittämään. Nyt tuo ovi on jäätynyt kiinni.
Et sinä voi tänne löytää, kun en itsekään löydä ulos. Se, mikä kerran rakennettiin suojaksi, on nyt tullut vankilaksi. Huudan, eikä kukaan kuule.
Näetkö Sinä minut? Löytäisitkö Sinä itkevän minuuteni täältä iglujen maasta? Jos seisot ulkopuolella, en enää osaa avata sinulle oveani. Osaisiko Sinun rakkautesi löytää tiensä sisään?
Kun sanot olevasi Jumala, joka näkee – näe minut! Tule igluuni, kata minulle armosi juhlapöytä ja puhalla minut eloon!
Tuo on juuri noin! Muistan hyvin muutama vuosi sitten näkemäni unen. Olin sisällä huoneessa, jossa oli sileät seinät mutta ovea ei löytynyt vaikka kuinka hain missä olisi ovenkahva Kammottaa vieläkin. Tulee rakennettua kaiken aikaa suojamuureja kun en uskalla olla ilman niitä. Pian on vankila valmis.