“Sinä kuulet minua, kun kerron, mitä teitä olen kulkenut” (Ps. 119: 26).
Miten ihmeellistä se onkaan, että Kaikkivaltias Jumala on aina valmiina kuulemaan lastensa ilot ja murheet.
Saatamme kyllä kokea, etteivät rukouksemme nouse kattopaneeleita korkeammalle – mutta koko näkymätön maailma hiljenee kun Jumala laittaa etusormensa suulleen ja kuuntelee lapsensa hiljaista vaikerrusta.
Jos on todella totta, että Jumala kuulee sanattomat ja sanojen rönsyihin puetut kiitokset ja kivut, silloin meillä on asiat enemmän kuin hyvin. Asiamme ovat hyvin silloinkin, kun akuissamme ei ole virtaa edes aamukäynnistykseen ja elämämme on taistelua, jotta jaksaisimme aina seuraavan hetken haasteet.
“Sinä kuulet minua” on ihmeellinen lupaus. Juuri tänään monenlaiset, käsittelykykyäni suuremmat painot vetävät minua pinnan alle. Mutta kun Jumala on todella luvannut kuulla minua, minulla on salainen ase nimeltä rukous. Vaikka se olisi muodoltaan heikko, sanoiltaan vähäinen ja uskoltaan värisevä, sen edessä vapisevat kaikki Goljatit.
Sinä kuulet minua. Otan henkeä vielä viimeiset sekunnit pinnalla ja valmistaudun vääjäämättömään sukellukseen. Vaikka painuisin maailman syvimmän meren syvimpään hautaan, sinä kuulet minua. Minulla ei ole mitään hätää.
