”… löytää ilonsa Herran laista, tutkii sitä päivän ja öin” (Ps. 1:2).

On olemassa iloa, joka alkaa sieltä, missä ilon valtatie päättyy ja pelätty, karkea kivinen polku alkaa. Se ilo on olemassa yksinäisille, eronneille, yhteisöistä erotetuille, kivun kanssa painiville, pelokkaille ja masentuneille.

Jumalan antama ilo löydetään yksinäisyydessä. Kun ollaan kiivetty Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen tavoin korkealle vuorella vähin voimin ja odotettavissa on vain ankea vuorenhuippu, siellä Jumalan kirkkaus yllättää kuin lapsen, joka työntää ruuvimeisselin pistorasiaan.

Jumalan ilo on herkkää sorttia. Se astuu esiin ja kutsuu yhteyteen hiljaisuudessa, juuri silloin, kun olet hyvästellyt muut ilot elämästäsi. Se astuu näyttämölle, kun lavasteita ollaan siirtämässä sivuun esityksen päättymisen jälkeen ja piirtää hohtavan auringon elämäsi A4 -arkin kulmaan. 

Jumalan ilo sykkii elinvoimaisuuttaan kaiken aikaa. Se on valmiina jakamaan omastaan jokaiselle tarvitsevalle. Jos luopuminen onkin ensimmäinen askel ja epätoivo toinen, ei kolmas askel ole elämän päättyminen, vaan jumalallinen ilo.