”Etsi minut!” (Ps. 119:176).

Luulin, että minun piti kasvaa isoksi, niin vahvaksi, että voisin painaa takajalkani syvälle turpeeseen, nojata pelottoman soturin voimalla suureen kilpeeni ja nauraa taistelukentän mylvinnälle ja vihollisen rynnäköille.

Kuvittelin uskoni kasvavan aina sinne saakka, että voisin leijailla kotkan lailla yläilmoissa ja saavutuksistani käsin katsella muka-säälien toisten taaperrusta.

Tänään nostelen käsiäni avuttomana kuin pieni taapero, joka alahuuli virittyy kivusta ienrajaan ja huuto tuulettaa pieniä hammasnystyröitä. Yritän nousta ylös vain kaatuakseni samaan kohtaan vaippani päälle ja ollakseni yhä neuvottomampi.

Uskoni on kasvanut vuosien mittaan rääpälemäiseksi. Se on kelvotonta valuuttaa kaikkialla muualla, mutta ei luonasi. Sinulle yksi hysteerinen huuto on enemmän kuin kirjastollinen rukouksia, kauniita lauseita, opittuja sanavalintoja, jotka lopulta suuntautuivat vain itseeni, koska Sinua minulla ei ollut tarvetta tavoittaa.