Yksinäisten aamujen sinfonia

”Lähetä valosi ja totuutesi, ne johdattakoon minua. Viekööt ne minut pyhälle vuorellesi, sinun asuntoihisi” (Ps. 43: 3).

Minulle aamuihin tuntuu kiteytyvän koko sisäisen yksinäisyyden kipu. Aamut kirkuvat korkeassa oktaavissa olkapäilläni: ”Sinun ei kuulunut tulla tähän maailmaan, sinä olet yksin.”

Olen vuosien varrella jutellut monien alkoholistikotien lasten kanssa ja ymmärtänyt että kauhujen kummitusjuna-aamut ovat muillekin tuttuja. Herätessä lapsuuden täyttämättömät rakkaustankit ja nähdyksitulemisen tarpeet soittavat mollivoittoista sinfoniaa.

Kristikunnassa on ajateltu jo varhaisesta ajasta alkaen, että ihmisen sisin jollakin merkillisellä tavalla muistaa paratiisin. Ettei ainoastaan Aadam ja Eeva ikävöineet sinne, missä kaikki oli kerran hyvin, vaan sama sisäinen itku on koko ihmiskunnalla.

Sydämen ikävää on helppoa yrittää täyttää kaikella, mitä tämä aika tarjoaa ja mikä näyttää hetken helpottavan mutta jättää lopulta käytetyn olon.

Olen yrittänyt opetella elämään aamujen kanssa, jotka tahtoisivat sitoa minut toivottomuuteen ja elämänhaluttomuuteen. Ehkä en jaksa enää juosta tunnetta karkuun, vaan annan sen tulla. Olen koko elämäni yrittänyt hiljentää sitä luvallisilla ja luvattomilla korvikkeilla, on tullut aika ymmärtää, ettei niistä ole tähän vaivaan apua.

Annan sisimpäni soittaa sinfoniaa, joka saa alkunsa toisesta, paremmasta maailmasta. Olkoon se kuin pääsylippuna sinne, mistä minulla ei ole muuta kokemusta, kuin tämä ikävä.

Tahtoisitko valita pimeän?

”Joka löytää elämänsä, kadottaa sen ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen” (Matt. 10: 39).

Mitä tarkoittaa elämän kadottaminen Jeesuksen tähden? Luulen, että se on luopumista siitä ihanteesta, joka meillä jokaisella on elämämme suhteen.

Saatan pitää normaalina elämänä terveyttä, hyvää toimeentuloa, onnellisia ihmissuhteita ja sielun onnellisuutta. Kun joku näistä puuttuu, mieleni näyttö vilkuttaa vikatilaa kuin auton mittaristo ja huomioni kiinnittyy ”normaalin” takaisin saamiseen.

Meidän on hyvin vaikeaa hyväksyä elämällemme eri raiteita, kuin mihin olimme tottuneet tai mitä ihailemme toisten elämässä. Kapinoimme kipuja joihin joudumme ja rukoilemme menetettyjen asioiden palaamista.

Elämän kadottaminen saattaa tarkoittaa kaikkia niitä kipeätä asioita, joiden keskellä olet tänään. Oletko uskaltanut ajatella, että Jumala ei ole vain sallinut elämäsi pimeää vaan Hän on valmistanut sen parhaaksesi? Uskallatko uskoa, että jokainen kohtaamasi asia tulee eteesi, jotta löytäisit jotain entistä parempaa?

Elämän kadottaminen on suostumista ristin nostamiseen harteille. Se on kuolemantuomio omalle itsekkäälle elämälle, joka aina haluaa muttei koskaan luopuisi. Risti ei ole muodikasta länsimaisessa kulttuurissamme; Miten elämän kadottaminen voisi olla Jumalan tahdon mukaista?

1800-luvun saarnaajien ruhtinaaksi kutsuttu Charles Spurgeon kärsi syvistä masennuskausista. Sen lisäksi hänellä oli ankaria fyysisiä vaivoja. Hän ymmärsi jokaisen masennuskauden olevan Jumalan valmistusta yhä syvemmälle jumalasuhteelle. Kirkkautta ja voimaa edelsi aina erittäin kipeä tyhjentyminen. Spurgeon totesi elämänsä lopulla, että hän olisi valmis menemään yhä uudelleen syvyyksiin, jotta oppisi lohduttamaan masentuneita.

Älä ollenkaan pelkää niitä ahdinkoja joissa olet. Et ole sattumusten tai ihmisten virheiden summa. Elämäsi saa muotoa muualta kuin omista virheistäsi. Kadotus on syvä mutta mitä alemmas putoat, sen syvemmän lähteen löydät.

Anteeksianto ja ilo

Eilen illalla sain järisyttävän kokemuksen. Olin viikko sitten joutunut hankalan mielipiteiden vaihdon jälkeen kylmään asemasotaan erään tuttavani kanssa. Olin tullut mielestäni hyvin väärinkohdelluksi ja olin varma, että aloite suhteen korjaamiseen piti tulla tuttavaltani – olinhan minä loukattu osapuoli.

Kuluneen viikon olin vuorotellut itsesäälin ja kostonhimon välillä. Aika ajoin soitin jollekin ystävälleni ja olin valmis juoksemaan lankoja pitkin toiseen päähän, jos en heti saanut ymmärrystä ja empatiaa.

Eilen aloitimme varovaiset rauhantunnustelut viesteitse. Nopean tunnustelun jälkeen pääsimme taas tuttuun ilmiriitaan ja loukkausten heittelyyn. Tilanne tuntui erittäin kipeältä ja rukoilin, että ”anna Jeesus vastapuolen ymmärtää asia.”

Minä olin kuitenkin se, joka joutui puhutteluun. Kun vastapuoli viesti kylmän sodan jatkumista, huomasin kirjoittavani oman tekstiviestini muotoon: ”Antaisitko minulle anteeksi?” Viesti tuntui järjettömältä, se polki maahan oikeutukseni ja tunteet, jotka vaativat hyvitystä. Mitä minä edes pyytäisin anteeksi kun olin ollut näkökulmastani niin ”asiallinen'”?

Nuo kolme sanaa muuttivat koko tilanteen. Ilo, lämpö ja välittäminen tulvivat seuraaviin viesteihimme. Tajusin, että kaikessa viattomassa ja oikeassaolemisen tunteessani minä olin todella loukannut toista niin, että tämä oli kärsinyt.

Jeesuksen opetus anteeksiantamuksesta on radikaalia. Hän ei tyydy tuomaroimaan kuka on oikeassa milloinkin vaan vastuuttaa aina minut. Entä jos olisin ollut hieman vähemmän kärkäs, kantaaottava, entä jos olisin ollut lämpöisempi ja rakastavampi?

Jäin miettimään, miten paljon ihmissuhteeni kärsivät halustani olla oikeassa? Ja miten vaikeaa minun on rakentaa sovintoa silloin, kun koen olevani haavoitettu toisen taholta?

Eilisen jälkeen totesin, että paljoa ei tässä miehessä näy pyhitystä. Jos sitä olisi, se näkyisi ennen kaikkea ihmissuhteissa. Mutta Jeesuksen kanssa on turvallista elää ja oppitunteja on luvassa myös tänään. Ja huomenna. Niiden terävin kärki taitaa olla suunnattuna aina minuun?

Kaikki parhaaksesi

”Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa, niiden, jotka hän on suunnitelmansa mukaan kutsunut” (Room. 8: 28).

Miten räjähdysherkkä jae tämä onkaan! Miten Jumala voi todella sanoa vaikuttavansa kaiken parhaakseni, kun elämässäni on näin paljon menetystä ja kärsimystä?

Eilen itkeä tirautin pienen kyyneleen puun alle jäämisen 10-vuotispäivän kunniaksi. Vaikeudet eivät loppuneet siihen, vaan kuluneen vuosikymmenen aikana on tapahtunut niin paljon erikoisia ja raskaita asioita, että ne piti viime talvena nitoa elämäkerraksi.

Vaikeinta on pitkittynyt sisäinen kärsimys. Jatkuvat kivut ovat painajaismaisia mutta sisäinen näköalattomuus, toivottomuus, väsymys ja alakulo ovat kuin suo, josta ei pääse millään kuiville. En voi siis sanoa kaiken kääntyneen hyväksi. Itseasiassa ennusteet ovat hyvin huonoja ja on enemmän kuin luultavaa, että esimerkiksi kävelykyky on menetetty etuoikeus seuraavan vuosikymmenen kuluessa.

Jos Jumala vaikuttaa kaiken parhaaksemme, miten Hän voi sallia määrätöntä ja selittämätöntä ahdistusta ja kärsimystä? Eikö Raamattua pidä tässä kohtaa oikaista ja tulkita toisin?

Minä en saa elämäni ahdistaviin asioihin syitä, en ainakaan tavalla, jolla haluaisin. Aika usein olen kivusta kerällä ja itken Jumalaa ottamaan edes jonkun kuorman pois. Haluaisin tietää, että elämä on jatkossa elämisen arvoista, että jonakin aamuna herään toivorikkaana ja nautin jälleen aamukahvista lintujen laulaessa.

Minulle Jumala ei tunnu paljastavan huomista. Riittää kun jaksan aina yhden päivän. Itseasiassa juuri särkyneenä ihmisellä on mahdollisuus pysähtyä ja arvostaa yhden hyvän hetken arvokkuutta. Se voi olla vaikka tekstiviesti tai yllättävä kahvihetki naapurin kanssa.

Vaikuttaako Jumala todella kaiken meidän parhaaksemme? Mielessäni vilisee kaikki ne lukemattomat särkymiset ja menetykset jotka olen itse kokenut ja joita olen nähnyt ystävieni elämässä. En suostu alentamaan Jumalan lupausta. Ehkä juuri se auttaa yli pahimpien hetkien, että tuolla jossain on Jumala, joka rakastaa minua ja joka määrää tähtien paikat ja samalla aivojeni serotoniinitasot. En ymmärrä Häntä mutta haluan luottaa.

En olisi valinnut tällaistä elämää. En mistään hinnasta. En haluaisi olla nelikymppisenä vailla hallinnan lankoja. Mutta ehkä juuri elämän revittyjen sivujen kautta toinen, kirkas ja tuleva elämä pääsee murtautumaan arkeeni. Edes hieman? Ehkä oma neuvottomuuteni ja jopa toivottomuuteni saa minut näkemään elämän haurauden ja antamaan jäljelle jääneet palaset Hänelle, joka osaa saada niistä vastoin järkeä jotain järkevää?

Oletko Jumala siis lupauksesi tasalla? Oletko todella niin suuri, että hallitset meidän menneisyyden, tämän päivän ja koko tulevaisuuden? Oletko minun ja meidän kaikkien tahtojen, motiivien ja valintojen taustalla ja pidät kaikkea koossa? Onko minun elämäni, tällaisena kuin se on, räätälöity juuri minulle?

Voi Ruuben minkä teit!

Meillä on taipumus luokitella ihmisiä hyviin ja huonoihin, onnistuneisiin ja epäonnistuneisiin tai esimerkiksi moraalisiin ja hulttioihin. Todellisuudessa jokaisessa meissä on kaikki luokat ja yksi Israelin kantaisistä, Ruuben, on tästä hyvä esimerkki.

Ruuben osoitti mitä syvintä moraalittomuuttaan harrastamalla seksiä isänsä Jaakobin sivuvaimon kanssa. Raamattu leimaa hänet kahdestatoista veljeksestä syntisimmäksi. Mutta vain parin sivun päästä Raamattu antaa Ruubenista toisenkin arvion: hän on veljeksistä se, jonka myötätunto ei salli surmattavan pöyhkeilevää pikkuveljeä, Joosefia. Ruubenia saamme siis kiittää siitä, että meillä on tänään evankeliumi!

Raamattu kuvaa samalla tavalla lukuisia ihmisiä. Heissä osoitetaan olevan huikaisevaa jaloutta ja hetken perästä alhaisinta itsekkyyttä ja kunnottomuutta.

On siis ehdottoman väärin leimata ketään yhden teon, hetken tai päivän perusteella. Meistä jokaisesta löytyy kaunista ja pimeää. Me voimme tänään esitellä elämämme hyveitä ja jo huomenna hiipiä häpeästä piiloon.

Ajattelen vielä, miten syvää viisautta Jumala osoittaakaan valitessaan Ruubenin Joosefin puolustajaksi. Miksi juuri hänet? Miksei Daan, Isaskar tai Juuda? Varmaan juuri siksi, että minun tarpeeni jaotella ihmisiä tuomittaisiin. Juuri siksi, että oppisin Jumalan äärettömän suuren armon. Se riittää minulle. Ja myös naapurille.