Kiitän Sinua

”… uhraan sinulle kiitosuhrin” (Ps. 56:13).

Tänään kiitän sinua, Isä, siitä, että Sinä olet kantanut minua ja meitä juuri tänne saakka. Kiitos, että et ole jättänyt työtäsi kesken, etkä ole minua hylännyt.

Kiitos, että olet tuonut vettä erämaahani ja antanut sitä leipää, joka on ravinnut sisintäni yhä uudelleen. Kiitos, että olet nostanut aina, kun olen vajonnut itsesääliin ja epätoivoon.

Kiitos, Isä, että olet ahdinkojani ja vastuksiani vahvempi. Kiitos, että sinulta ei koskaan lopu viisaus eikä Sinun tiesi pääty niihin muureihin, joiden edessä minä vapisen.

Kiitos, että rakkautesi minua kohtaan on mittaamattoman syvä lähde. Kiitos, että Sinusta saan ammentaa voimaa ja toivoa jokaiseen päivään, niihinkin, joina jään itkemään eteiseen heitettyäni lapset kouluun.

Kiitos, että saan antaa sinulle aina kaiken. Saan antaa huoleni ja ongelmani ja enemmän – koko elämäni. Sinulle saan antaa ehostusta kaipaavan ruumiini ja sielun, joka savuttaa liian kovasta käytöstä.

Tänään minä kiitän Sinua. Sinä olet ihmeellinen ja silti olet valinnut minut rakkaaksesi, niin myötä- kuin vastamäessä.

Menetyksen voima

”Hänen poikansa ja tyttärensä koettivat lohduttaa häntä, mutta hän ei huolinut lohdutuksesta, vaan sanoi: `Ei, minä suren, kunnes menen tuonelaan poikani luo.´” (1. Moos. 37:35).

Jaakob oli elämänsä kanssa kuin metsästetty kauris, joka yritti välttää luoteja ja aina osuman saaneena selvitä eteenpäin sillä, mitä menetykset olivat jättäneet jälkeensä.

Joosefin menetys oli osuma, joka lävisti sydämen. Tarmokas mies ulvoi kivusta ja käpertyi niin kasaan, etteivät läheiset saaneet häneen enää kontaktia. Apua oli tarjolla, mutta Jaakob ei nähnyt enää muuta kuin rankkasateen, joka huuhtoi pois kaiken elämänhalun.

Joosefin menetys kertoo niin suuresta kivusta, etteivät sanat tavoita tunnetta. Yksi uutinen, yksi soitto tai viesti, yksi keskustelu tai yksi diagnoosi voi viedä pohjan koko elämältä, järisyttää niin, ettei tukevaa maata jalkojen alle enää löydy. Elämä tuntuu sen jälkeen vain harmaalta tyhjäkäynniltä, tarkoituksettomalta kidutushuoneelta, jossa harvat paremmat päivät ovat lähes siedettäviä kunnes muistot repivät kaiken taas auki.

Jaakob ei olisi koskaan yksin päässyt jaloilleen. Läheiset eivät saaneet häntä eloon. Mutta Jumala itse, särkyneiden sydänten korjaaja, teki ihmeen. Kun Jaakob kuvitteli elämänsä olleen ohi, Jumala käänsi ihmevipua ja loi todellisuuden, mikä oli moninkertaisesti enemmän, kuin mihin Jaakob parhaissa unelmissaankaan olisi ulottunut.

Menetyksellä on hirveä voima. Sen tietävät vain ne, jotka ovat sen kokeneet. Mutta Jumalan voima ja elämä ylettyy menetyksiä korkeammalle. Siihen saa luottaa kuin ainoaan hohtavaan majakkaan.

Mene tässä voimattomuudessasi!

”Silloin Herra katsoi häneen ja sanoi: `Käytä sitä voimaa, joka sinussa on.`” (Tuom. 6:14).

Miten ihmeessä voisin jaksaa tulevia haasteita, kun nykyiset voimani ovat niin vähäiset? Miten voisin kestää huomisen taistelut, kun olen jo tänään rähmälläni? Tuomarien kirjasta ilmestyvä Gideon antaa meille lohduttavan vastauksen.

Jumala käski Gideonia kansan vapauttajaksi ja kun hän kyseli samoja ”miksi” -kysymyksiä kuin mekin, vastaus oli: ”Mene nykyisillä voimillasi.” Se tarkoitti Gideonin kohdalla todellisuudessa voimien puutetta, voimattomuutta; Jumala kutsui urheaksi sotasankariksi miestä, joka lymyili piilossa maakuopassa ja pyysi kutsun vahvistamaa ihmettä ei vain yhdesti tai kahdesti vaan jopa kolme kertaa.

Juuri Gideonin voimattomuus teki hänestä sankarin. Hänellä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin turvata Jumalaansa, Häneen, joka vakuutti olevansa Gideonin kanssa. Silloin vastukset kukistuisivat oikeilla hetkillä kuin heiveröiset korttitalot.

Sama kutsu on annettu jokaiselle kristitylle. Kun kristityn voimattomuus yhdistyy Jeesuksen Kristuksen voimaan, siitä syntyy elämä, jota eivät määritä oman pään laskelmoinnit tai toisten antamat uhkakuvat.

Tartu siis rohkeasti tämän päivän tehtäviin siinä voimassasi – tai voimattomuudessasi -, jota nyt kannat sisälläsi. Jumala on kanssasi, sinä urhea Jumalan taistelija!

Kun pelko valtaa

”Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun” (Ps. 56:4).

Kun voimat uupuvat ja käsivarret repsahtavat alas neuvottoman huokauksen kanssa.

Kun vastustajat minussa ja ulkopuolellani rakentavat valtausluiskiaan ja nauravat tulevalle voitolleen.

Kun olosuhteet kääntyvät vastaan kuin syksyn vimmainen puhuri eikä aurinkoa ole näköpiirissä.

Niin, kun pelko eri tavoin ottaa minusta hallintaotteen, enkä löydä tietäni huolettomaan ja turvalliseen elämään, silloin minä huudan Sinua apuun.

Sinä tulet läpi pelkojeni, huolieni ja ahdistukseni. Painat kätesi uupuneiden käsivarsieni alta ja halaat yksinoikeudella. Olet sydämeni käynnistyskone, lohdutuksesi tarttuu paitani alle ja menee syvemmälle missä epätoivo asuu.