Yksin armosta ry:n hallituksen julkilausuma


Koska Iiris Pirttiaho on tuonut miehestään, toiminnanjohtajastamme Jaakko Pirttiahosta, julkiseen tietoon tänään omalla Facebook-seinällään eräitä väittämiä, koemme vastuuksemme kuulijoidemme hämmennyksen lievennykseksi kertoa seuraavaa:

Olemme Yksin armosta ry:n hallituksen ja ydinryhmän kesken tietoisia esiin nostetuista väitteistä. Jaakko on tuonut tietoomme päivittäin asioita, jotka ovat oleellisia voidaksemme harkita tarvittaessa useita kertoja päivässä tilanteen todellista kulkua ja Jaakon uskottavuutta sekä ihmisenä, aviomiehenä, isänä ja kristillisen, vasta perustetun yhdistyksemme toiminnanjohtajana.

Olemme samoin halunneet kuulla Iiriksen kertomia ajatuksia, kokemuksia, huolia ja näkemyksiä heidän elämästään, Iiriksen jaksamisesta sekä koko työmme tulevaisuudesta.

Samoin olemme keränneet ympärillemme joukon ihmisiä, joilla on terve harkinta antaa meille Jaakon ja Iiriksen ulkopuolelta tarvittavaa, tärkeää näkemystä. Tämän kaiken olemme tehneet rukoillen ja kestävällä, rauhallisella harkinnalla.

Tämän verran voimme ilmoittaa:

– Jaakko nauttii järjestömme täyttä luottamusta. Hän on itse pyrkinyt arvioimaan tilaansa ja ympärillään tapahtuvaa ilmiötä. Lisäksi hän on ottanut vastaan apua ja saamaansa palautetta.

– Iiriksen arvio Jaakon mielentilasta, diagnoosista ei pidä paikkaansa. Jaakko on pyytänyt meitä hallituksena toistuvasti arvioimaan työkykyään ja uupumustaan. Iiriksen leimaama diagnoosi on vaarallinen, koska se antaa välittömästi kasvot monille oireille, joita Jaakko elämässään kokee ja kipuilee. Emme hyväksy diagnoosia henkilön kirjoittamana, joka itse shokkivaiheessaan maallikkona keskittyy itsensä tutkimisen sijaan toiseen ihmiseen.

– Jaakko on lähtenyt hänen ja Iiriksen yhteisestä kodista lauantaiaamuna lastensa kanssa. Hänellä oli lähtönsä aikana ulkopuolisia, hänen lähtönsä syistä enemmän tietäviä ihmisiä. He ovat nähneet lähdön aikaiset tapahtumat itse, eivät ole rakentaneet mielipiteitään toisten kertoman avulla

– Haluamme mainita, että Jaakko on kieltäytynyt puolustamasta itseään kristillisen kentän julkisuuden henkilönä niiden ihmisten edessä, jotka eivät kuulu Pirttiahojen parisuhteen kriisiin lähipiiriin. Hän on kokenut toimivansa vastuullisesti siinä, että ei ole käyttänyt näkyvyyttään Iiriksen kyseenalaistamiseen tai itsensä, oman elämänsä ja toimintansa puolustamiseen. Jaakko on tuonut hallitukselle esiin, että haluaa toisten, Jeesukselle rakkaiden ihmisten voivan saada keskittyä Jeesukseen.

– Tilanne on kuormittava. Jaakko on hetkeksi vetäytynyt toipumaan. Siksi pyydämme, että antaisimme kaikki hänen olla hetken vastaamatta ja reagoimatta yhteydenottoihin. Hänet saa kiinni vain aivan lähipiiri ja yhdistyksemme hallitus. Kaikissa käytännön asioissa ottakaa yhteyttä: yksinarmostary@gmail.com

– Meillä Jaakon toimesta vastaavilla on tiedossamme paljon sellaista kokonaiskuvaan oleellisesti vaikuttavaa faktatietoa, jota emme halua antaa julkisuuteen suojellaksemme kaikkien osapuolten yksityisyyttä. Toivomme, että myös Jaakko saisi Iiriksen lisäksi oikeuden olla shokkivaiheessa rauhassa.

Tällä hetkellä, näillä käytössämme olevilla tiedoilla Jaakko jatkaa yhdistyksemme työssä entiseen malliin. Varmistamme hänen käyttöönsä ne ammattilaiset, joiden tukea hän nyt tarvitsee. Viimeksi eilen hänen kuntonsa on tarkastanut ammattilainen kasvotusten.

Pyydämme muistamaan rukouksin Iiristä ja Jaakkoa!

Yksin armosta ry:n hallitus
Mia Kujala ja Jarkko Posti

Haluatko ihan omasta tahdosta?

“Saatana vastasi Herralle: “Suottako Job pelkää Jumalaa?”

Jobin kirja on jotenkin ollut minulle kuin suljettu aarrearkku. Kirjassa puhutaan kärsimyksestä, mutta miten vanhuuttaan Kirjoitusten sisään käpertyvällä runoelmalla olisi kerrottavaa minulle, tänään vikamielellä punastuvalle rivitallatulle?

Job alkaa elämän painaessa yhä pienemmäksi puhua teologian korkeuksien sijasta tavallisen ihmisen äänellä. Sitä ääntä kuuntelen, luen ja kuin näen yhä alemmas putoavan miehen hapuilevaa, tuskan rusentamaa sanaharhailua.

Roolin saavat myös päähenkilön elämän menettämistä läheltä mutta niin kipeän etäältä seuraavat Valtakunnan ovenvartijat. Job putosi korkealta ja korkeiden näkymien omistajat olivat hänen vertaisiaan kunniassa – mutta ei, ihme kyllä elämässä.

Laitan kuin silmät kiinni Jobin sanataituruudessa. Sanat ovat taltioitu myöhemmin, mutta jälkeenpäin kirjoitettunakin ne ovat kuin loputtoman kujanjuoksun liian vasemmalla kiertävät askeleet.

Ystävät ovat meidän toivomme selvitä äkkisyvästä, päästä pois pahan sokeuttamilta omilta tuhovimmoilta tai laskeutua vaarallisen Jumalaa tietäviltä yläportailta aina sinne, missä kuuluu kauniisti valmistetun ja kiiltokuvioilla maalatun ihmisparan astianmakuinen vaikerrus.

Job kaipaa kipeästi apua. Hän juoksee seitsemästi ulos kuin palavasta talosta rivissä seisovien vesiletkujen haltijoille, ja huutaa: “Ei, älkää tutkiko palon syytä, sammuttakaa ensin kipuni!”

Kysymys meille on kipeän ajankohtainen. Niin, miten minä kykenen tänään olemaan virtaava vuono edes yhdelle Jobille? Onko minulla mitään sanottavaa? Mitä, jos en oikein haluaisi kuunnella vaan tutkia ja todeta, jos en jaksaisi kulkea vierellä vaan laittaa minua pelottavan lähelle tuleva kokemus turvallisen mitan päästä kauko-ohjattavaksi?

Seitsemän käsittämätöntä huutoa. Neljä eri näkökulmaa antaa huudolle turvalliset, ihmisen kokemuksia myötäilevät turvarajat. Mutta tuliko Job sanoilla autetuksi? Se kannattaa tutkia omasta oppikirjasta.

“Kukaan heistä ei puhunut… sillä he näkivät, että hänen tuskansa oli hyvin suuri.” Alussa taisi kaikki mennä hyvin. Job lyyhistyi, oli rajun alastomasti ja mistään tukea saamatta ystäviensä katseiden alla. Mitä Job tunsit rysähtäessä eleganteista herrasmiesklubista kasaksi luuta ja nahkaa?

“Miksi?” Kysymys oli niin kipeä, että se sattui yhtä paljon kuin Mariaan rikkoessaan elämänsä Jeesuksen arvoiseksi tuoksu-uhriksi. Se oli kysymys, joka olisi kuulunut antaa lentää vapaana ja kasvattaa uhmakasta haurauttaan ystävyyden hiljaisessa myötävaikerruksessa.

“Ei kukaan halua olla kanssasi vapaaehtoisesti, Jumala!” oli Saatanan taivasta koetteleva haaste. Jumala oli niin uskalias, että uskalsi pyhyyttä iskevän riitasoinnun päästä kaitselmuksen melodiaan. Job oli kuin koekaniini, käsittämättömän vedonlyönnin uhri, joka joutuisi putoamaan ilman kenenkään turvallista katsetta.

Miten rakas Job jaksoit olla, vain olla, pysyä mieli rikottuna kutsumussasi olla sanoitettuna aina uusilla, toisen varmalla kiihkeydellä Jumalaa puolustavilla opeilla? Miten jaksoit olla valokeilassa kuitenkin ei-nähty, hengellisenä johtajana ainoa, joka istui vertaistesi saunaillassa tunti toisensa jälkeen kyyneleet luokiteltuina?

Job kaipasi Jumalaa. Hänen elämäänsä iskettiin sellaisella voimalla, joka vaati syyllistä – muuten ystävätkin joutuisivat liian lähelle heidän pelkojaan.

“Miksi?” kysymys on kuin sielun vikatilaan saava kaatumatauti. Se pitää lokeroida ja Jumala pitää voida määritellä ihmisten kaulapantaan. Eikö muuten kaikille voisi käydä sellaisia menetyksiä, joita pitää voida välttää juuri Jumalan antamilla, loogisilla ohjeilla?

Ystävät kaatuivat korkealta. He vapisivat oppikirjojen kahistessa, antoivat kaikki ihmisen vastuuta koskevat, sukupolvien kokemuksen muovaavat vastaukset. Mutta Job ei suostunut pukeutumaan tekopyhyyteen.

Ajatella, että ensin hiljaisen viikon aiheuttanutta kauheaa kohtaloa seurasi kiivas tietäminen. Pääsikö Jumalan palasiksi salliva ihminen edes välillä lepäämään auttajien muuttuessa puolustamaan omaa turvarajaansa?

Jobin kirja opettaa laittamaan käden suun eteen, tulemaan lähelle ja uskaltamaan kuunnella. Se taito oli Jobin aikana täysin alkeellista. Alimmaksi runneltu joutui runnelluksi vielä alemmaksi.

Job oli rohkea, hän kääntyi paristi katsomaan aran haastavasti kysymyksen: “Oletteko varmoja, ettette ole huomenna samassa koko elämän menettämisessä?

Ystävät olivat varmoja. Job oli päättänyt huutaa Jumalaa. Kaipaus tulla kuulluksi jäi kohtaamatta. Viiltävä kipu ei ollutkaan yhteinen vaan se puristettiin hallittaviin muotteihin.

Job, en ole veroisesi. En millään tavalla. Mutta Iskä anna minun muistaa: Sinä olet Pyhä Kaikkivaltias. Kanssasi tarina on alastomana vaatetettu, jos ei tänään, ehkä joku päivä.

Onneksi Sinä olet. Se riittää.

Oletko Jaakko Vikatilassa?

Radio Deillä ensimmäisten Vikatilassa Jaakko Pirttiaho -nauhoituksissa ohjelman tuottaja, uskallan jo sanoa, että ihana ystäväni Mikael Juntunen on muutaman kerran ikään kuin pysäyttänyt karavaanin, ollut hetken hiljaa ja sitten todennut: “Jaakko, tämän ohjelmasarjan idea oli vikatilassa oleva Jaakko Pirttiaho. Uskaltaisitko – ei vain penkoa haastateltavan kipeimpiä salaisuuksia – vaan ennen kaikkea heittäytyä itse paljaaksi?”

Kysymys on ollut kipeä ja Mikael tietää sen tasan tarkkaan. Kyllä, minusta on tehty julkean paljas elämäkerta, jonka ilmestyttyä olin varma, että minun hengellinen työni törmäsi näyttävästi armottoman lopulliselle karille. Eikö se jo riittäisi?

Niin, tänään tajuan olevani yksi Suomen hengellisistä johtajista. Kuulostaa itselleni naurettavalta itsekeskeisyydeltä ja ehkä siksi olen halunnut mitätöidä itseni, kulkea kumarassa ja olla esillä mutta silti piilossa.

Kun vielä syksyllä menin perustamaan Yksin armosta ry. -yhdistyksen ystävieni kanssa, rakkaudellinen hengellinen ohje luotettavien ystävieni, arvostamieni johtajien suusta kuului: “Nyt olet Jaakko skuupin alla ainakin seuraavan vuoden. Katso tarkkaan jokaista askeltasi – sillä nyt tämä kansakunta katsoo sinua suurennuslasilla ja sinut tullaan tutkimaan gramma grammalta. Älä anna aihetta pahennukseen”

Lisään soppaani vielä sen oman, yhä lisääntyvän ahdistuksen, että minua aletaan katsoa ylöspäin, minusta tehdään sitä särkyneiden omaa evankelistaa, jolla on rosoinen polku takana, mutta ei edessä.

Yhtälössä on vakava laskuvirhe. Oletko Jumala todella laskenut taikinan ainesosat oikein?

“Vikatilassa Jaakko Pirttiaho.” Viime maanantain nauhoitusten jälkeen makasin ihanien ihmisten edessä lattialla ja vastamelunsapit korvissa vajosin kooman kaltaiseen puoliuneen. Tajusin, että tämä ohjelmasarja on jotain, minkä haaste on itselleni kaikki tai ei mitään.

Tänään tajuan, miksi Mikael joutuu editoimaan nauhoituksia enemmän kuin olisi tarpeen. Ei, hän ei ota pois sieltä kipeimpiä sanoja, niitä, joita en vain saa sanoa.

Hän ottaa pois ne änkytykseni, jolloin ikään kuin pysähdyn kuilun reunalle, horjun syvän, alastoman kanjonin pelottavassa kutsussa ja yritän hapuilla sitä yhtä, naurettavan piskuista puun tekelettä, joka hauraalla ja elämän lakeja uhmaavalla kasvullaan ojentaisi minulle kätensä, muuttuisi tulen hohtoiseksi suojaksi ja sanoisi: “Ei lapseni, ei sinun tarvitse juoda tätä kutsumuksesi maljaa.”

Tänään tajuan Vikatilani syvyydestä jotain kammottavaa. En olekaan valmis astumaan ulkopuolelle leirin. En halua tehdä sitä niin, että olisin itse vastuussa askelistani ja juuri tänään, skuupin alla, olisin yksinkertaisesti ja kaiken summaten: Vikatilassa.

Tai olenhan jo itseni ja toisia rikkoen juossut tuhat Tuhlaajapojan kapinaa ja ollut koko elämäni ulkopuolella. Mutta haluaisin päästä sisälle. Minne? Jeesuksen luokse? Ei, kipeintä on tunnustaa itselle, että haluaisin jotain, jossa jokainen uusi lause alkaa sanalla: Minä.

Miksi on niin vaikeaa olla paljas ja vain sitä, mitä todellisuudessa ja salassa olen? Koska minä. Miten minulle käy? Mitä minä menetän? Minne minä joudun? Miten minusta ajatellaan? Mitkä ovet sulkeutuvat, jälleen kerran?

Oletko sinä tänään se yksi nääntynyt lammas, joka ei ole löytänyt tietään takaisin sisälle? Katsotko minun elämääni, luetko tekstejäni, kuunteletko Vikatilaa painuen syvemmälle sinne missä tänään olet, piiloon, häpeään, oikeaksi leimattuun tunteeseesi siitä, että Jaakko on päässyt sisällä, mutta sinä et?

Jeesus välitti toisesta itseään enemmän. Hänen askeleitaan tarkattiin kuin televisioiden 24/7 tositvsarjaa. Ihmeellistä, että vaikka hänen jokainen askel osui tarkalleen Isän merkkeihin ja rytmiin, Hänet todettiin syntiseksi. Hänet heitettiin ulkopuolelle. Mikä oikeus minulla on pyrkiä sisälle?

Voi olla että Vikatilassa -sarja on tämän “julkkisjulistajan” joutsenlaulu. Tai sen täytyisi olla sitä. Koska siinä, tänään, minä avaan salatun, paljastan sen, mikä kuuluisi vain terapeutille. Olenko rajaton? Olenko itsekeskeinen? Haenko erilaisuutta vain Minun takia? Hyvin luultavasti. Aiheutanko pahennusta? Takuulla. Tuleeko äntytyksen keskeltä, terveen harkinnan ohi juoksevat sanani antamaan seurakunnalle rosoisen, mutta lohdullisen tuudittavan torkkupeiton? Enpä usko.

“Vikatilassa Jaakko Pirttiaho.” Radio Deillä joka maanantai. Mutta tosielämässä myös tiistaina, jokaisena arkipäivänä. Voih, ja myös viikonloppuisin. Eikä vain kello 21.40 tunniksi ihan sinunlaillasi syntiseksi heittäytyen, vaan kukonlaulusta tähtien syttymiseen. Valveilla ja nukkuessa.

Onpas kipeää. Oikein ihmettelen, miten onkin niin valtavan kipeää. Mutta enhän minä kerro mitään uutta, vain sen saman luterilaisen ja ainakin tässä kohdin umpiraamatullisen totuuden: olen edelleen niin syntinen, että minun pelastukseni ja jokainen henkäykseni on sen varassa, että minä saan lakata tuijottamasta itseeni ja kurkistaa varovaisesti… Vapahtajaani. Ai miten ihanaa mutta kipeää.

Toivon, että tässä kosmoksessa kukaan ei katso Jaakko Pirttiahoa yläviistoon. Minä en kestä jalustalla, en ainakaan Jumalan sytyttämän valokeilan alla. Mutta en usko, että kukaan meistä kestää. Kyllä me niin yritetään, juosta voittajana, nyrkkeillä sankarina. Turpiin saaneena, mutta silti juhlittuna sankarina.

“Minä en osaa kuin Jaakko puhua, kirjoittaa, elää….” Sitä olen alkanut kuulla lisääntyvästi. Silloin kaikki ei ole kunnossa. Silloin en voi olla Jeesuksen määräämässä tahdissa. Koska se ei vain ole totta. Kyllä, minulla on joitain Jumalan antamia lahjoja – kuten sinullakin – mutta niiden tarkoitus olisi saada ympärilläni olevien ihmisten rohkaistuvan siitä, että Jeesus on ihanampi ja rakastavampi kuin he ovat edes uneksineeet,

Jaakko on Vikatilassa. Pysyvästi. Yleensä saan sen raadollisuuden pysymään vain ihan lähimpieni painolastina. Mutta huomenna voin olla lehtien kirkuvissa otsikoissa Vikatilassa.

Jaakon Vikatila ei pitäisi olla seurakunnassa ohjelmasarjan arvoinen. Se, että se on kiinnostuksen ja mielipiteitä jakavan ajan arvoinen, kertoo jotain Suomen kristillisestä tilasta vuonna 2023. Vikatilan tulisi olla pohja, josta seurakunnan jokainen huolella valittu, kutsuttu, rakastettu ponnistaisi kohti Toista, joka tuli Vikatilamme tähden vierelleni, yläviistoon mutta ennen kaikkea kynnysmatoksi.

Seurakunnan pitäisi päästää sisäänsä kaikki ne, jotka Jeesus on päästänyt sisään ja kutsunut ulos. Kun jokainen Jeesusta palvova, itseensä kyllästynyt Valtakunnan kansalainen kulkee Herransa askelissa kohti Golgataa ja juuri alastoma syntisenä löytää levon Mestarinsa haavoista, seurakunta on jotain, mikä on ulkopuolella “leirin.”

Jos Jaakko ja samalla sinä ja koko seurakunta saa luvan olla juuri niin mitattu, että ei kelpaa kuin ulkopuolelle, silloin olisimme ihmeen äärellä. Silloin palaisimme juurillemme, olisimme arvottomuutemme keskellä arvokkaita, toivottoman syntisinä Jeesuksen Vikatilan takia syyttömiä, läpi elämän ontuvina rakastettuja.

Jeesus, Sinun pitäisi olla tänään Mikael Juntusen ohjelmassa otsikolla “Jaakko Pirttiaho oikeassa tilassa koska Herra Jeesus Kristus oli koko maailmankaikkeuden järkyttävällä tavalla Vikatilassa” Joo, on markkinoinnin kannalta aika pitkä otsikko, mutta… Olisiko siinä Evankeliumi?

Jaakko ei ole sankari, ei ole ollut eikä tule olemaan. Mutta ehkä juuri kynnysmatoksi kelpaisin.

Jumalan Poika, Herra Jeesus Kristus on seurakunnan kohua aiheuttava sankari. Mitä sitten, että Jaakko on Vikatilassa? Mikä uutinen se on?

Mutta että on olemassa Jumala, Kaikkivaltias, Pyhä, Hän, joka on koko “sisällä” -sanan merkityksen luoja ja täyttäjä, jo se on uutinen!

Uskalla uneksia: Jumala ei ole vain olemassa vaan Hänen sydämensä kiihkein unelma on saada rakastaa sinua, yhtä Vikatilassa -olevaa! Ai olet liian Vikatilassa? Tervetuloa Valtakunnan perheeseen!

3D render of jesus on the cross at sunset