Luottamus on järkeilyä viisaampaa

”Mutta Jerobeam ajatteli: `Daavidin suku voi vielä päästä täällä valtaan. Jos kansa käy uhraamassa Herran temppelissä Jerusalemissa, se kääntyy taas sydämessään herransa Rehabeamin, Juudan kuninkaan puoleen. Sitten minut surmataan, ja kansa palaa Rehabeamin, Juudan kuninkaan luo´” (1. Kun. 12:26,27).

Juudan kuningas Rehabeam oli Salomon poika ja Daavidin pojanpoika. Rehabeamin hallintoajan alussa Juuda ja Israel erosivat toisistaan ja Jumala kutsui Jerobeamin 10 Israelin sukukunnan kuninkaaksi. Jumala lupasi Jerobeamin suvun pysyvän vallassa aina, jos Jerobeam palvelisi Häntä ja tottelisi Hänen käskyjään.

Mutta sitten alkoi Jerobeamin surullinen järkeily; Kun kerran kaikkien israelilaisten tuli mennä kohtaamaan Jumalaa Juudan alueella sijaitsevaan Herran temppeliin, tulisi tilanne ennen pitkää kääntämään koko kansan Juudan kuninkaan Rehabeamin puolelle. Sen sijaan, että Jerobeam olisi luottanut siihen Jumalaan, joka oli nostanut hänet kuninkaaksi ja vakuuttanut kuninkuuden myös säilyvän, hän yritti itse järkeillä ja selviytyä uhkaavalta vaikuttaneesta tilanteesta. Seuraukset olivat katastrofaaliset: Jerobeam teetti vastoin Jumalan selkeää kieltoa 2 kultaista sonnipatsasta ja kutsui israelilaiset palvomaan niitä. Tästä seurasi kova Jumalan tuomio, josta Jumala oli varoittanut jo Mooseksen aikaan Siinain liiton solmimisen yhteydessä: Kansa joutuisi pakkosiirtolaisuuteen pois omasta maastaan.

Jerobeamin toiminta ei ole poikkeavaa meidän jokaisen ajattelusta. Kun kohtaamme ratkaistavia asioita, haasteita ja ongelmia, me alamme helposti järkeilemään itse niihin ratkaisuja. Meidän on vaikeaa jättää asiamme Jumalan käsiin ja luottaa siihen, miten Hän on ennenkin meitä johtanut ja miten Hän tulisi johtamaan myös jatkossa. Ja kun kiirehdimme ratkaisuissamme, joudumme usein vielä pahempiin ongelmiin.

Jumala kaipaa meidän luottavan Häneen. Hän kaipaa, että kerromme asiamme, huolemme ja ongelmamme Hänelle ja luotamme, että Hänellä on vastaus ja ulospääsy jo valmiina.

Hyvä on myös muistaa, että Jumalan ohjaus ja vastaus ei ole milloinkaan ristiriidassa Raamatun kanssa.

On turvallista odottaa Jumalaa pitäen Raamatun opetukset mielessä.

Langennutta ei hylätä

”Jumalalle kelpaava uhri on särkynyt henki. Särkynyttä ja murtunutta sydäntä et sitä, Jumala, halveksi.” (Ps. 51:19)

Kuinka vaikeaa onkaan luottaa Jumalan armoon silloin, kun olemme epäonnistuneet ja langenneet pahasti. Silloin tunnemme hyvin helposti Jumalan tuomion niskassamme ja yritämme monin tavoin vältellä Häntä.

Kuningas Daavid oli langennut raskaasti Batseban kanssa ja hän yritti vielä peittää jälkiään murhauttamalla Batseban miehen, Urian. Daavid ei pystynyt tunnustamaan syntiään Jumalalle vaan eli vuoden ajan Häneltä piilossa. Vasta profeetta Naatanin väliintulo sai Daavidin murtumaan ja Hän avasi sydämensä ja syntinsä Jumalan eteen.

Daavid tunnusti syntinsä ja vetosi Jumalaan, että Hän puhdistaisi, uudistaisi ja vahvistaisi hänen elämäänsä. Hän ei edes yrittänyt luvata pystyvänsä itse parempaan elämään jatkossa, vaan vetosi Jumalan armoon ja apuun.

Lohduttavinta on Daavidin sanat siitä, että Jumalalle kelpaakin juuri särkynyt ihminen. Siis nyt hän ei kirjoittanut siitä särkymisestä, minkä aiheuttaa olosuhteet tai toisten väärä toiminta. Daavidin puhui omien syntien ja virheiden tähden särkymisestä.

Me monet ajattelemme, että kun kärsimme omien syntiemme tähden, olemme Jumalan avun ulkopuolella; olemmehan itse aiheuttaneet tilanteemme. Mutta Daavid tunsi Jumalan sydämen paremmin. Hän vakuutti itselleen ja meille muille, että Jumala on läsnä siellä, missä ihminen uskaltaa kohdata oman pahuutensa. Hänelle kelpaava uhri ei ole uudet lupaukset, ryhdistäytyminen, parempi elämä vaan syntiensä alle särkyneen avuton huuto Hänen puoleensa.

Omien syntien näkeminen ja niistä vastuun ottaminen saattaa särkeä sielun. Mutta juuri siellä Jumala on lähellä meitä. Hän ei hylkää eikä halveksi langenneita kristittyjä, vaan haluaa nostaa heidät ylös ja kannustaa jatkamaan matkaa. Hän samalla antaa meille instrumentin, jolla tavoitamme toiset epäonnistuneet ja piilossa olevat: meidän omista haavoistamme nousevan myötätunnon.

Ei enää vuorikiipeilyä

”Noudattakaa minun lakejani ja säädöksiäni. Ihminen, joka niitä noudattaa, elää niistä. Minä olen Herra.” (3. Moos. 18:5)

Raamattu kuvaa meille oikeastaan 2 erilaista pelastustietä. Vanha liitto tarjoaa pelastustieksi Jumalan lain noudattamista; joka siinä onnistuu täydellisesti, on vanhurskas (syytön) ja pelastuu. Uusi Testamentti antaa toisen pelastustien, uskon. Näiden kahden välistä eroa voisi kuvata esimerkilla vuorikiipeilystä.

Ajattele, että edessäsi on jättimäinen vuori ja sen laella sinua odottaa elämäsi tärkein palkinto. Koko elämäsi ajan joudut kiipeämään vuorta pitkin suurella vaivalla. Sinua saattaa myös pelottaa, että jos astut yhdenkin askeleen harhaan, putoat vuoren juurelle. Tämä on lain tie pelastukseen.

Kuvittele, että vuoren laelle olisikin toinen tie, hissi. Tällöin lepäisit hissikopissa ja pääsisit vaivaa näkemättä omistamaan palkinnon.

Roomalaiskirjeessä Paavali opettaa, että Jumala vanhurskauttaa meidät uskon kautta. Se tarkoittaa sitä, että Jumala antaa meille lahjaksi sen, mitä lain mukaan olisi pitänyt olla ansaitsemassa koko elämämme ajan: pelastuksen.

Uskosta vanhurskautumista voisi verrata siis vuorikiipeilyyn. Vaikka emme ole todellisuudessa nähneet kiipeämisen vaivaa, Jumala näkee meidät vuoren laella. Miksi? Koska Hänen Poikansa, Jeesus Kristus, kiipesi vuorelle ja hankki palkinnon puolestamme. Nyt Hän tahtoo antaa tuon palkinnon meille ilmaiseksi vain, koska Hän rakastaa meitä.

Evankeliumin ymmärtäminen on erittäin tärkeää. Jos emme ymmärrä, mitä Jumala on jo tehnyt puolestamme ja mitä Hän on meille lahjoittanut, alamme itse ansaita jotain, mitä meillä jo on. Se olisi yhtä mieletöntä kuin palata vuoren huipulta – palkinnon luota- takaisin lähtöpisteeseen ja aloittaa kiipeäminen.