Syksyisenä lauantai – iltapäivänä ajelen yksin ”Mualiman navan” kaupungista kohti laitakaupunkia huippu – upean kuoron konsertista. Alkaa jo hämärtää ja tarkkaavaisuuteni tarvitaan tien päällä. Puuskainen tuuli tanssittaa ruskan värisiä lehtiä ilmassa kuin ne etsisivät toinen toisistaan suojaa. Tihkusade vihmoo tuulilasiin ja pimeys voittaa valon kajon. Luonto taipuu luopumiseen.
Taipuuko minun mieleni ja tahtoni Jumalan sallimiin kipeisiin luopumisiin? Luopumisen syksy yllätti minut trombin lailla. Kyyneleet ovat valuneet poskilleni harva se päivä ja yö.
Tunteeni eivät ole ollenkaan ehtinee mukaan ja sydämeni murenee pala palalta.
Mieleeni nousevat jakeet:”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten leikkaavat. He menevät itkien, kun kylvösiemenen vievät;he palajavat riemuiten, kun lyhteensä tuovat.” Olinko ymmärtänyt aivan väärin, eikö tehtäväni ollutkaan olla kuin Ruut Boaksen pellolla?
Näitä pohtiessani alkaa soida Kristilliseltä radiokanavalta ystäväni tulkitsemana laulu:”Kysytkö palvelushintaa, nousetko vastarintaan, ellet ajassa arvoa saa…riittääkö riemuksi Jumalan tie, vaikka se itkuihin vie…kerran kerran taivaan kodissa kyynel, kyynel on poissa.”
Olen satoja kertoja rukoillut Jumalan tahdon tapahtumista elämässäni. Mutta, kuinka ollakkaan, nyt sieluni huutaa palovaroittimen lailla luopumisen tuskaa! Kuitenkin yksin armoa on kaikkensa antaa eläväksi uhriksi Hänelle, joka omalla uhrillaan lunasti pääsyn iankaikkiseen elämään Pyhän Jumalan rakastavan Taivaan Isän kotiin.
M.E.
