Yksinäisyyden siunaus

Monet meistä elävät yksinäisyyden vankiloissa. Elämme yksin pelkojemme, kipeiden menneisyyksiemme, sisäisten haavojemme ja salattujen ongelmiemme kanssa. Saatamme itkeä itkumme yksin vaikka olisimme ihmisten ympäröiminä.

Apostoli Johannes koki varmasti yksinäisyyttä Patmoksen saarella elämänsä loppupuolella. Elämä näytti ehkä jo loppuun eletyltä. Ehkä Hän koki olevansa hukassa ja hylätty?

Yksinäisyyden vankiloissa kehittyy salattu siunaus. Johannes koki ihmeellisen Herran Jeesuksen ilmestyksen ja seurauksena on Raamatun viimeinen teos, Ilmestyskirja.

Mitähän sinun elämäsi yksinäisyydestä vielä kehittyy? Elämäsi saattaa näyttää jämähtäneen lopullisille, vaikeille uomille, mutta Herra Jeesus on kääntämätön kortti. Hän kykenee kääntämään kaiken päälaelleen.

DSC07144

Armosta minä olen pelastunut

”Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja.” (Ef. 2:8)

Sanat ovat sitä syvemmät, kun ymmärrämme kuka ne lausui: Paavali, entinen fariseus, joka nimenomaan uskoi pelastuksen tulevan lain noudattamisen kautta.

Armo on kaiken ansion vastakohta ja usko on kaikkien ihmisen tekojen ja töitten vastakohta. Paavalilta ikään kuin loppuivat sanat Hänen yrittäessään kuvata Jeesuksen sovitustyön suuruutta ja ihanuutta. Hän maalaa armon niin suureksi, että sen alle mahtuvat kaikki ihmiset kaikkine asioineen ja ongelmineen. Armo laskeutuu niin alas, että heikoinkin ylettää siihen kuin pelastusrenkaaseen.

Tämä opetus on vastenmielinen meidän luonnolliselle ajattelullemme. Me haluaisimme sanoa olevamme pelastettuja edes hieman oman asenteemme, ratkaisumme tai hyvän moraalimme ansioista. Mutta ei, Paavali opettaa, että me olemme pelastetut yksin Jumalan armon tähden. Uskokaan ei ole mikään ihmisen ponnistus, vaan Jumala lahjoittaa sen ihmiselle. Usko on luottamista siihen, mitä Jumala ihmiselle osoittaa: Kristuksen ristiä.

Ajattele tätä: Jumala on tiennyt kaikki sinun ongelmasi, heikkoutesi, syntisi, väärät valintasi ja kapinasi ja ennen kuin synnyit. Ja silti Hän valitsi sinut pelastukseen. Miksi? Hänen armonsa tähden! Hän valitsee aina sen, joka ei ole mitään ja Hänen rakkautensa luo arvon rakastetulleen.

Jos me olemmekin uskossa armon tähden, niin kai uskossa eläminen on meidän vastuulla? Olemme kai edes siinä yhteistyössä Jumalan kanssa? Vastaan, että olemme ja emme ole. Olemme täysin vastuussa elämästämme ja valinnoistamme. Mutta samaan aikaan on tärkeää tiedostaa, ettemme kristittyinäkään saa kasvua aikaan omin voimin tai Jumalan auttamana. Emmekä pysty säilyttämään uskoa oman tahtomme avulla. Tarvitsemme siihen meidät kokonaan ympäröivää Jumalan armoa. Tarvitsemme Kristusta jokaiseen hetkeemme. Tiedäthän muuten, että Jumalan silmissä Hän on sinun elämäsi? Kun se totuus avautuu sydämellemme hiljalleen, emme voi muuta kuin ylistää tuota Armon suuruutta!

pelastusrengas2_DSC06369

Puusepänverstaalla

Suuren Puusepän käsissä elämä on turvallisinta ja parasta. Hän tietää tarkalleen mitä tekee ja mistä kohtaa hioa. Hän rakastaa keskeneräisiä töitään eikä heitä ketään kelvottomana pois. Ja jokaisen aloittamansa työn hän on saattava loppuun.

Kiitos rakas Puuseppä, että sinä otit ne naulat vastaan, jotka minuun olisi pitänyt hakata. Kiitos, että suurimman työsi – Ristisi – tähden, minäkin olen säröineni rakastettu!

Silti pyydän: Hio minut minuksi. Siksi, miksi minut loit.

(Iiris)

41522449_1822891534490605_8291087331570483200_n

Usko tyhjän varassa?

”Vielä ei viinipuu ole kukassa, viiniköynnöksissä ei ole rypäleitä, vielä ei oliivipuu kanna hedelmää, eikä pelloilla kypsy vilja, vielä ei aitauksessa ole lampaita eikä karjaa tarhassa. Mutta jo nyt minä riemuitsen Herrasta, iloisen Jumalastani, joka pelastaa.” (Hab:3:17,18)

Eikö olisi paljon helpompaa uskoa Jumalaan, jos näkisimme Hänen toimintansa elämässämme? Jos saisimme tänään kokea puutteidemme keskellä Hänen uutta luovaa voimaansa, voisimme luottavaisesti turvautua Häneen ja uskoa elämämme Hänen käsiinsä.

Mutta miten silloin, kun kaikki elämässämme osoittavat aivan päinvastaista? Onko naiivia ja katteetonta uskoa Jumalaan pimeyden keskeltä, ilman järkeämme tyydyttäviä todisteita? Onko hullua uskoa Jumalan tarkkaan johdatukseen, kun elämämme vierii yhtä alamäkeä? Kysyn vielä: onko järjetöntä uskoa Jumalan näkevän meidät vanhurskaina, kun ”elämämme puussa” ei ole yhtään lehteä eikä hedelmää näkyvissä?

Habakuk joutui jäämään Jumalan lupauksen varaan. Hän huusi, missä Jumala on kaiken väkivallan ja kärsimyksen keskellä. Hän itki, miksi Jumala vaikenee, kun hänen kansansa hätä oli suurin. Sitten Hän tyytyi siihen, mitä Jumala hänelle lupasi. Toisin sanoen: Hän ymmärsi sen, että Jumala on aina hänen yläpuolellaan, viisaudessaan ja suunnitelmissaan hänen ymmärryksensä tavoittamattomissa. Mutta samaan aikaan Jumala oli läheinen ja turvallinen; Hänen lupauksiinsa kannatti luottaa.

Jos emme näe itsessämme viheriöivää elämää, emme kauniita uskon hedelmiä emmekä pysty iloitsemaan helpottuneista olosuhteista, Jumalaan kannattaa silti uskoa. Jeesus sanoi apostoli Tuomakselle, että autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikkeivat näe.

Jaksetaanhan siis uskoa vastoin kaikkea järkeä ja inhimillisiä todennäköisyyksiä? Jumalan lupaukset ovat totta. Hän on tänään kanssamme ja tulee vielä muuttamaan kuivat erämaamme lähteiden maaksi.

uskovaikketnae_IMG_0193