Enemmän kuin osiensa summa

”Minä kiitän sinua siitä, että minut on tehty ylen ihmeellisesti. Ihmeelliset ovat sinun tekosi, sieluni tietää sen sangen hyvin” (Ps. 139:14).

Psykologisen tietämyksen lisääntyessä 2000-luvun ihmisestä on tullut kuin osiensa summa. Olen kuin auton moottori, joka on purettu tuhanteen erilaiseen pulttiin ja mutteriin. Jokaista osaa voidaan arvioida erikseen; tuo on ollut alkuperäisessä versioissa, tuo on tullut lisäosana varhaisten vuosien aikana.

Ihminen luokitellaan terve-sairas – akselilla. Ongelmiamme kuvataan erilaisilla muotisanoilla. Tavoitteena on joskus – toivottavasti lähitulevaisuudessa – olla ”normaali” ja ehyt.

Joskus kaiken keskellä saatan unohtaa, että minut on tehty ihmeellisesti. Minua eivät ole muovanneet vain sattumanvaraiset geenit, lapsuuden kokemukset ja aikuisiän murrokset, vaan elävän Jumalan taitavat kädet.

Joskus on vaara unohtaa, että Jumala ei katso minua purettuna moottorina vaan kokonaisena ihmisenä.

Ehkä meidän olisi hyvä tänään katsoa itseämme Jumalan armollisin silmin. Kyllä, meitä saatetaan diagnosoida aiheesta, meissä saattaa olla turhia osia ja kyllä, meistä saattaa puuttua jotain hyvinvoinnillemme tärkeää. Mutta se on vain yksi näkökulma.

Meidät on suunniteltu taivaallisen taitavasti. Me olemme enemmän kuin osiemme summa.

Mahdottomuuksien Jumala

”Katso, minä olen Herra, kaikkien luotujen Jumala! Onko minulle mikään mahdotonta?” (Jer. 32: 27).

Jumalan on täytynyt halki historian hellävaroin ravistella ihmisiä, joiden kautta hän on halunnut siunata maailmaa. Mieleeni tulee Aabraham, Mooses ja nyt Jeremia, suuret Jumalan miehet, jotka olivat nähneet Jumalan voimaa enemmän kuin me yhteensä ja silti heidän jumalakuvansa pieneni välillä haasteita pienemmäksi.

”Onko minulle mikään mahdotonta?” Sen kysymyksen edessä ovat olleet kaikki Jumalan lapset. Aurinkoisina päivinä siihen voi vastata hymyillen, myrskyn keskellä sanat juuttuvat kurkkuun.

Ehkä tämä kysymys on ajankohtainen juuri sinulle tänään? Ehkä näet vain ikiaikaiset vaikeuksien vuoret ja lasket lannistuneena katseesi kengänkärkiin: ”Nuo eivät tule ikinä liikahtamaan minun uskoni voimasta.”

Jumala on parhaimmillaan mahdottomuuksien keskellä. Hän ottaa vuoret käteensä kuin paperin ja tekee niistä pienen lentokoneen, jonka siivet halkoo ilmaa.

Horjumaton armo

”Eikö Efraim ole minun kallis poikani, minun lempilapseni? Vaikka minä puhunkin häntä vastaan, minä kuitenkin muistan häntä. Siksi sisimpäni kaipaa hänen puoleensa; minä totisesti armahdan häntä, sanoo Herra” (Jer. 31:20).

Raamattu joissakin kohdin paljastaa Jumalan sydämen sykkeen paljaammin kuin muualla. Kyseisessä Jeremian kirjan jakeessa Jumala tulee meitä häkellyttävän lähelle.

Jumalan valittu kansa, Israel, oli elänyt kuin pellossa liittosuhteessaan. Se ei ollut välittänyt Jumalan tahdosta pätkääkään. Siksi saamme Vanhan testamentin puolelta lukea toinen toistaan suorempia varoituksia: jos kansa jatkaisi tuhlaajapoikaelämäänsä, mitään hyvää ei olisi luvassa.

Vaikka Jumala tuntui olevan jopa tuskallisen kärsivällinen, tuomiot myös toteutuivat. Israel joutui kokemaan täydellisen tuhon ja pakkosiirtolaisuuden. Syyllisyys ja häpeä vyöryivät oven kynnykseltä sisään.

Mutta sitten tuomioiden keskellä näemme palan Jumalan sydäntä. Sanat ”sisimpäni kaipaa hänen puoleensa” ovat itkevän Jumalan paljas tunnustus. Jumalalla on heikko kohtansa: me ihmiset. Rakkaus saa Hänet polvilleen. Rakkaus ajaa hänet ristille.

Uuden testamentin Jumala ei ole toinen. Edelleen Hän kärsii syntiemme tähden ja varoittaa meitä tuhlaajapoikareissuillamme. Hän sanoo kurittavansa meitä kuin lapsiaan, jotta oikenisimme. Mutta Hän ei lakkaa rakastamasta.

Armo ei horjahtele. Uskollisuus ei pääty. Rakkaus kestää – se on naulattu kiinni tähän maailmaan suurin rautanauloin.