“Me olemme tänään nähneet sellaista, mitä ei voisi uskoa todeksi.” (Luuk. 5: 26)
Ei varmasti olisi ollut helppoa olla Pietarin housuissa tänä kyseisenä yönä Gennesaretin järvellä. Myrsky oli hurja ja kokeneet veneilijät luulivat jo kuolevansa. Pimeydessä ei erottanut mitään – paitsi hohtavan hahmon, joka näytti aaveelta.
Jeesus oli Pietarille kuin pelastusrengas. Hän uskaltautui ottamaan askeleen veneestä veden varaan. Hämmästys oli varmasti valtaisa sekä Pietarilla että muilla opetuslapsilla; vedenpinta kannatti Pietarin painon.
Me olemme elämässä monta kertaa aivan samassa tilanteessa. Myrskyt heittelevät meitä rajusti ja olemme epätoivoisia elämämme suhteen. Ainoa ulospääsytie näyttää olevan astuminen veden varaan. Se on sokeaa sokeaa luottamusta Herraan Jeesukseen Kristukseen. Sitä kutsutaan myös uskoksi.
Kävelyllä veden päällä ainoa oleellinen asia on se, minne sydämen silmät ovat suuntautuneet. Jos katse pysyy Jeesuksen avoimissa käsivarsissa, uskaliaat ja inhimillisesti mahdottomiksi tuomitut tilanteet muuttuvat Jumalan kirkkauden porteiksi. Jos taas huomio suuntautuu järjettömiin olosuhteisiin, mieli katkeaa ja sisin on heti hukkumassa.
“Me olemme nähneet tänään jotain sellaista, mitä ei voisi uskoa todeksi.” Alkuperäiset sanat tulivat niiden ihmisten suusta, jotka näkivät ramman nousevan sairasvuoteeltaan. Samat sanat kuuluivat varmasti myrskyisänä yönä Genesaretilla. Ja aivan sama kiitollinen todistus kuuluu niiden ihmisten elämästä, jotka ovat joutuneet mahdollisuuksiaan suurempiin kriiseihin. He saavat nähdä Jumalan Pojan kirkkauden.
