“Vaikka minä kuljen ahdingosta ahdinkoon, sinä annat minulle voimaa elää.” (Ps. 138: 7)
Daavid oli Jumalan sydämen mukainen mies. Hän oli saanut profeetta Samuelilta voitelun ja valtuutuksen Israelin kuninkaaksi vallassaolevan kuningas Saulin sijaan. Daavid oli rohkea uskon sankari, joka sopii monella tavalla Herran Jeesuksen esikuvaksi.
Tästä huolimatta Daavid joutui kärsimään paljon ja pitkiä aikoja. Tässä psalmin kohdassa hän kertoo elämänsä olevan yhtä ahdistusta, yhdestä toiseen. Ymmärrämme sen paremmin, kun mietimme, että hän joutui muun muassa pakenemaan Saulia henkensä pitimiksi kymmenen vuoden ajan.
Vaikka monet Daavidin lauluista ja runoista ovat mahtipontisia ja Herraa ylistäviä, paljon on myös niitä tekstejä, joissa hän kokee syvää yksinäisyyttä ja ahdistusta. Monesti hän toteaa olevan kuoleman partaalla; masennus ja toivottomuus taisi olla Daavidille tuttuja tunteita.
Miksi Jumala salli Daavidille niin raskaita vaiheita? Luulen, että jokainen syvä koettelemus ja lamaannuttava masennus sitoi Häntä yhä vahvemmin Jumalaansa. Kaiken siunauksen keskellä hän ymmärsi olevan vain ja ainoastaan Jumalan varassa. Jumalalle hän antoi kiitoksen hyvistä päivistään ja Hänelle hän huusi pimeyden varjoista.
Ehkä siinä onkin se salaisuus, miksi Raamattu arvostaa Daavidia niin syvästi. Kaikkien syvien epäonnistumistenkin ohella hän odotti Jumalalta pelastusta vaikeuksista ja kaikkea hyvää. Ehkä vaikeudet olivat opettaneet hänelle, ettei palatsien loistot vaan yhteys elävään Jumalaan toi onnen ja tyytyväisyyden. Niin, hän saattoi sanoa, että Jumala tyydyttäisi hänen sielunsa keskellä vihollisiakin.
Luokoon Jumala meihin samaa uskoa. Olkoon Jumala meille enemmän kuin ilot ja surut, enemmän kuin kaikki näkyvä.
