”Kun rukoilette, älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka luulevat tulevansa kuulluiksi monisanaisuutensa tähden. Älkää siis olko heidän kaltaisiaan. Teidän Taivaallinen Isänne kyllä tietää, mitä te tarvitsette, ennen kuin häneltä anottekaan.” (Matt. 6:7-8)

Jeesus varoitti rukoilemasta kuten aikansa pakanat. Heidän rukouksiaan kuvasi kaksi erityistä asiaa: ensinnäkin he kutsuivat kaikkia tuntemiaan jumalia ja pyysivät heiltä terveyttä, vaurautta, onnea ja muuta vastaavaa. Toisekseen he hokivat samoja asioita useita kertoja siinä toivossa, että heidän jossain vaiheessa kuultaisiin.

Miten erilainen onkaan kristinuskon Jumala. Hän Jeesuksen mukaan tietää meidän tarpeemme ennen kuin ne edes nousevat huulillemme. Hän ei tarvitse tyhjänpäiväisiä, rituaalinomaisia pakkorukouksia vaan Hän haluaa olla aidossa yhteydessä kanssamme.

Rukouksesta tehdään joskus liian vaikeaa. Olen lukenut liian monta rukousopasta ja ne ovat saaneet minut vain hämmennyksiin: aloita näin, jatka noin, muista tehdä tämä ja älä unohda mainita tuota. Ei ihme, että monien rukouselämä kuihtuu.

Rukous saisi olla yhtä helppoa kuin hengittäminen. Siellä, missä minä milloinkin päivän aikana olen, juuri siellä saan ääneen tai ajatuksin jutella Jumalani kanssa. Saan kertoa Hänelle huoleni, ahdistavat asiani ja mahdottomat esteeni. Saan tunnustaa Hänelle syntini ja pyytää Hänen apuaan aina ja kaikkiin asioihin.

Rukouksessa saa olla myös hiljaa ja kuunnella. Siinä saa levätä ja olla oma itsensä. Rukouksen voima on tietoisuus siitä, että Isä todella kuulee meitä ja on kiinnostunut meistä.