“Maan äärestä minä huudan sinua, kun sydämeni nääntyy. Sinä viet minut turvaan, kalliolle, jolle itse en jaksaisi nousta.” (Ps. 61:3)
Tämä vuori on jättänyt jälkensä minuun. Voimieni tunnossa kuvittelin kiipeäväni sen päälle, lentäväni sen yli kuin kotka voimassasi, Jumala.
Mutta tässä minä nyt istun vuoren juurella. Maan tasolla. Jos katsot tarkkaan, näet kohdat, joista vielä hetki sitten lähdin niin rohkeasti nousemaan.
Onhan näitä vuoria tullut kanssasi ylitettyä. Mitä olemmekaan jaksaneet yhdessä! Monen huipun päältä olen saanut Nimeäsi ylistää. Monta laaksoa olemme jättäneet taaksemme.
Mutta nyt tämä vuori on edessäni ja minulla on sormet verillä. Olen uupunut. Ja lannistunut. Tämä vuori on minulle liian korkea.
Täältä maan tasalta minä huudan sinua, Jumalani. En jaksa enää mitellä vuoreni kanssa, se on minulle liian järkähtämätön ja pelottava.
Nosta siis Sinä minut kalliolle, joka on minulle liian korkea. Laita kätesi minun alleni, ota taitettu olemukseni ja anna armosi kantaa minut perille.
Jotenkin taas tämä kosketti, niin kuin moni muukin tekstisi. Toi mieleeni erään vanhan blogini jonka kirjoitin 7.12.-13. Aloitin sen näin:” Kun sanoja ei ole -Tai niitä on liikaa…” Ja perään mm. Maaria Leinosen runoista otteita, teoksesta “Silta joka kantaa” Ilon ja Voiman runoja. Väliin laitoin lohdullisia Raamatun jakeita. Sallinet että laitan tähän yhden runon?
Kun joku sanoo:
olen väsynyt – sallittakoon se hänelle. / Kun joku haluaa aamulla vetää tilkkutäkin/ päänsä yli/ ja nukkua pahan päivän ohi – / kunpa se sallittaisiin!/ Kun joku haluaa/ elää elämäänsä toisin/ kuin normittaja on suunnitellut -/ kun se vain ei vahingoita muita/ sallittakoon se.
Orjuuttajia on monia/ elämä itse niistä pahin, lahjomattomin./ Sallittakoon ihmiselle vapaus/ hengittää omaan tahtiinsa./ Yleensä ottaen: sallittakoon enemmän./ Ja katso/ sallijankin elämä helpompaa.
Ja sitten oma sanoma väliin :” kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa” (Snl.25:11) jne.
Olen huomannut että myös me jotka uskomme ja rakastamme Herraamme Jeesusta Kristusta, uuvumme. Tämä elämä on usein kuormaa kuorman päälle ja raskaita aikoja tulee ja tilanteita joista tuntuu ettei selviä, mutta jälleen kuten sanotaan:” Aika aikaa kutakin”. Ja Jumala On! Hän Elää! Hänen varassaan, toivottavasti, jaksaa hyvinkin vaikeat ajat. Usein lohdutan itseäni ja tytärtäni sillä ettei meitä sentään pidetä vankilassa eikä kiduteta, kuten niin monia muita tällä maaplaneetalla. Kiitos Jumalalle!
Tämmöisin terveisin tällä kertaa. Kiitos sinulle ja iloa, valoa ja siunausta kaikenlaisiin aikoihisi! Jeesus Elää!
terveisin Tuulikki