”Minun kaipaan sinua, Jumala” (Ps. 42: 2).

Tunnustan: ei minulla ole aina ollut Jumalan nälkä. Vaikka olen kiertänyt Suomea Hänen asioillaan, puhunut ja kirjoittanut Hänestä, ei kaipaus Häntä kohtaan ole ollut 100 ensimmäisen asian listalla.

Miksi ei? Ehkä elämä on mennyt niin mukavasti omalla painollaan? Ehkä kaipaukseni ovat muodostaneet ne asiat, joita voin suunnitella ja tavoitella, ne, joita aikakausilehtien kansikuvat ovat täynnä ja joita naapurikin tavoittelee.

Kun elämäni on ottanut vastaan kolhuja, joita en ole itse osannut oikoa, silloin olen alkanut ymmärtää jotain peuran janosta. Kun Jumalan nälkä muotoutuu vaikeuksien ja itkujen kourissa, kun jano ei sammukaan enää samojen kaukaloiden ääressä – silloin olen pyhällä maaperällä.

Jumalalla on lahjavarastonsa ylähyllyllä varattuna paketti, jonka saamiseen vaaditaan niitä ainesosia, joita en haluaisi maistaa. Luopuminen, suru, yksinäisyys, kipu; ne kaikki ovat avaamassa meitä suuremmalle todellisuudelle.

Joskin Jumalan nälkä on unohdettu maailma länsimaisessa hyvinvointikulttuurissa, se onneksi edelleen etsii vesipuroja ja taivaallista mannaa niiden keskelle, jotka tänään ovat surusta polvillaan ja huutavat elämäänsä kadonnutta iloa. Heille vastataan, heille annetaan enemmän kuin he ymmärsivät pyytää.

Heille annetaan peuran tuntosarvet; ruokahalu, jonka itse Jumala voi tyydyttää.