Tämä päivä piti olla täysi toiminnan päivä jo aamuvarhaisesta alkaen. Olin illalla pumpannut itseni siihen uskoon, että tuleva aamu alkaisi hyvin ja jos ei alkaisikaan, saisin silti tehtyä tarvittavat työt ja raksittua mielestäni pois jo pitkään odotustilassa olevat asiat.
Aamu alkoi harvinaisen kovalla päänsäryllä. Yhdeksän aikaan kävin ensimmäisen kerran oksentamassa ja iltaviiteen mennessä olin poistunut pimennetystä makuuhuoneesta vain 4 kertaa kontalleni vessanpöntölle.
Raahauduin äsken t-paikassa ja pipossa naapurissa asuvien appivanhempien ovelle hakemaan lohtukarkkia ja sieltä sohvalle The Crownin pariin. Lunta oli satanut 10 senttiä ja mietin, kuinka Iiris tulisi kohta kotiin eikä edes lumitöitä oltu tehty – tosin oven eteen olin saanut aikaiseksi kolmella lapion pyyhkäisyllä hassun näköisen neliön kokoisen vapaavyöhykkeen.
Tämä päivä oli totaalisen turha ja merkityksetön, kuten niin monet muutkin elämäni päivät. Tai niin ääni sisälläni piti omaa masentavaa yksinpuheluaan. Itsesäälin vallassa yksi toisenlainen lause pääsi kuin varkain hyppäämään yli vallihaudan: “Tämä oli hyvä päivä elää.”
Mitä jos jo ennaltakirjoitettuihin päiviini oli tälle päivämäärällä kirjoitettu: “Sairaspäivä, tarpeellinen turhuuden kokemisen päivä”?
Jospa siirtyisin takaisin sohvalla, antaisin turhuudelle, kivulle, yksinäisyydelle ja masennukselle omat sohvatyynyt syliin, karkkiannokset kertakäyttökuppeihin ja katsoisimme yhdessä The Crownia eteenpäin sulassa sovussa. Yhden paikan vierestäni varaan Jeesukselle ja illan päättyessä kuiskaan Hänelle: “Tämä päivä oli päivä, joka kannatti elää.”
