”Moneen päivään emme nähneet aurinkoa emmekä tähtiä, ja kun myrsky yhä raivosi ankarana, menetimme lopulta kaiken toivon selvitä hengissä” (Apt. (27:20).

Apostoli Paavalia oltiin kuljettamassa meritse Roomaan, keisarin tuomioistuimen eteen. Matkaan tuli yllättävä mutka, ihan niin kuin elämään yleensä.

Luukas-parka – joka kirjoitti sekä Apostolien teot että Luukkaan evankeliumin, joutui todistamaan myrskyä, joka raivosi vimmoissaan niin, että päivät ja yöt muuttuivat yhdeksi kauhuksi. Eivät pelkästään kokeneet merimiehet menettäneet toivoaan selviytymisestä, vaan myös Luukas oli mieleltään painunut kasaan kuin pieni kuusi raskaan lumen alla.

Ehkä sinäkin olet ollut monessa myrskyssä, pitänyt veneesi laidasta kouristunein sormin kiinni ja lopulta nähnyt ensimmäisen auringonsäteen? Mutta sitten keskelle seesteistä elämää vastaan tuleekin myrsky, joka uhkaa syödä auringon napaansa lopullisesti? Luukkaan usko oli vahva mutta se murtui pimeän piinaavassa loputtomuudessa; miten sinun käy?

”Mutta silloin” – jatkaa Luukas. Kun toivo oli täysin kadonnut ja usko lannistunut kuin maahan taipunut kataja, silloin Jumala toimi. Jeesus puhalsi Paavalin sisälle uutta elämää. Myrskyltä katosi terä, kun Jeesus nosti Paavalia hartioista ja korjasi katkenneen ryhdin: kaiken alleen syövä tsunami oli Jumalalle kuin ei-mitään. Tai paremminkin Jumalan työkalu taivaallisiin päämääriin.

Luukkaat kyllä katkeaa. Paavalit horjuu. Minäkin, ja sinä. Laiva saattaa hörpätä, masto katketa ja perä painua veden alle. Kaiken apatian keskellä riittää yksi ”Pysykää siis rohkeina, miehet – ja naiset! (Apt. 27:25). Jumalan lohduttava ja rohkaiseva Sana räjähtää kuin salama ja antaa myrskylle uuden sävyn; värin, jota on helpompi kestää.

Jos myrskysi jatkuu tänään, älä hellitä. Jos se piinaa yli joulun, pidä laidasta kiinni. Jos se sulattaa ensi vuoden unelmasi kuin tinan rautapannulla, pysy rohkeana! Jos Luukas selvisi, sinäkin selviät.