Vielä tulee päivä, jolloin juoksuhaudat tyhjenevät ja runnellut sota-asut vaihdetaan puhtaasta ilosta ommeltuihin silkkivaatteisiin.
Vielä tulee päivä, jolloin kaikki haavat umpeutuvat, kyyneleet vaihtavat lähteensä epätoivosta hämmästyneeseen kiitollisuuteen.
Vielä tulee päivä, jolloin Sinä otat kilpeni kouristuneesta kädestäni, irroitat rintapanssarin siteet ja varovaisesti nostat kypäräni hiusteni hulmutessa läsnäolosi tuulten puhaltaessa.
Vielä tulee se päivä, jolloin Sinä et enää ole näkymätön lupaus, vaan todellisuutesi täyttää minut tavalla, jota tämän päivän ruumiini ei kestäisi. Silloin saan katsoa Sinua, puhdasta pyhyyttä ja rakkautta, kumartua eteesi ja kiittää sinua kaikesta. Ihan kaikesta.
Aika on sodalla ja aika rauhalla, taitaa Saarnaja kirjoittaa. Itsestäni ei juuri ole soturiksi missään mielessä. Minun täytyy usein turvautua Mooseksen sanaan:” Herra sotii teidän puolestanne, te olkaa hiljaa.” Jos ryntään itse sotakentälle voimiini luottaen, pian pitää luikkia takarintamaan häntä koipien välissä. Henki sentään on vielä säästynyt.
Sotaa käydään ulkopuolista vastaan, taistella voi itsensä kanssa, ja niitä taisteluita kyllä riittää.