”Minä olen väsynyt huutamaan, kurkkuni on käheä. Silmäni hämärtyivät, kun odotin sinua, Jumala” (Ps. 69: 4).
Minä odotin Sinua, Jumalani, kun raskaat vuodet ajoivat päältäni kuin vanha raskas höyryveturi ja olin venynyt litteäksi kuin vanha kymmensenttinen rautatiekiskolla.
Minä odotin Sinua, Jumalani, kun ongelmat raastoivat ohueksi käynyttä sieluani, repivät sisintäni sataan eri suuntaan, sytyttelivät tulipaloja jäljelle jääneisiin ilon aiheisiini.
Minä odotin Sinua, Jumalani, kun voimani hiipuivat kuin ruosteisen punaisen öljylampun sydän liian pitkästä käytöstä ja huusin sinua sinne saakka, missä ääneni oli enää sairaalassa makaavan viimeisiä uloshengityksiä.
Minä odotin Sinua, Jumalani. Odotin ja etsin kaukaista hahmoasi keittiön ikkunasta kyynelillä maustettu kahvikuppi kädessäni.
Minä odotan yhä. Odotan vaikka mielestäni et tullut ajoissa, annoit minun katketa, mennä poikki ja murtua paloihin, joita ei tämän maailman voimin enää koota.
Kaikesta huolimatta Sinä tulet juuri ajoissa. Silloin minä saan jälleen kerran tajuta, että kaikki odottamisen päivät ja vuodet olivat suunnitelmissasi jopa tärkeämpiä kuin läsnäolosi hetket.
Ethän Sinä ole koskaan kaukana. Kannat, huolehdit ja pidät minusta kiinni, silloinkin kun odotan sinua niin, että silmäni hämärtyvät ja ääneni katoaa tuuleen.
Minäkin olen monista elämäni tilanteista kokenut, että Jumala ei tullut ajoissa. Siksikö ei tullut, etten osannut toimia oikein vaan missasin avun tarjoamiset yhden toisensa jälkeen? Että olin liian ymmätämätön, hätäinen tai myöhässä? Mutta tässä vielä olen, noistakin tilanteista selviytyneenä. Ei kuitenkaan haavoitta, ei arvitta.