“Sinä olet lukenut minun pakolaispäiväni; pane leiliisi minun kyyneleeni, ovathan ne sinun päiväkirjassasi” (Ps. 56: 9).
Tänä aamuna, heitettyäni toisen lapsistani kouluun ja ajaessani takaisin keittiöön aamukahville vilkaisin itseäni auton peruutuspeilistä ja oli kuin olisin katsonut ikäistäni vanhempaa, jaksamisen ylärajoille ja sen yli kiivennyttä miestä, jonka silmäpussit kaipaisivat kyynelten sijaan ilon meikkivoiteita.
Kyynisin fiiliksin avasin kahvikupin ääreen päästyäni Raamattuni, silmäilin sitä huolimattomasti samalla kun katsoin ikkunasta juuri pakkoriisuttavaa luontoa. Mietin, miten elämäni muistutti kuin pitkää syksy – yhtämittaista viimaa ja sellaista kylmää, joka repii väkisin elämän ja jättää oksat riutuvina runkojen vierelle; runkojen, joista kyllä riittäisi iloista elämää, mutta joista oksat eivät karsivasta vuodenajasta johtuen saa omaansa.
Syksy ikään kuin pakottaa elinvoimaisuudesta hehkuvan luonnon pakolaiseksi ja kiertäväksi kulkuriksi omalla maaperällään. Vaikka vahvat puut pysyvät paikallaan, ne pakotetaan matkalle, jossa ne taistelevat vääjäämätöntä vastaan kunnes osin taipuvat ja kuolevat ottamaan vastaan pakkasen ja lumen painon.
Muistaakohan syksyinen pihlaja oman dna:sa turvin, että vielä kevät koittaa? Muistaako pihan kaunis vaahtera, joka on joutunut itkien luovuttamaan kaikki kauniit lehtensä haravoitaviksi ja poisheitettäviksi, että taas kerran tulee aika, jolloin linnut verhoutuvat sen vehreän runsaaseen vihreyteen ja visertävät sylin täydeltä luomisen iloa, Jumalan lunastavaa voimaa, evankeliumia?
Ajatukset alkavat laukata toivon sävyjä mietiessäni omaa irvikuvaani, Daavidin kiihkeitä sanoja keskellä omaa “suo, kuokka ja jussiaan” ja luonnon taipumista kohti talvea ja aikanaan koittavaa kevättä.
Muistankohan minäkin?
