“Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme.” (2. Kor. 7: 6)
Muutaman kerran elämäni aikana olen vajonnut melkoisen syvään toivottomuuteen ja masennukseen. Lamaannus on hiipinyt elämääni silloin, kun olen joutunut elämässäni eri syistä äärimmilleni; uupumus tuo helposti tullessaan epätoivon ja masennuksen.
Masennus on raskas matkakumppani. Se vie elämästä kaikki värit ja suostuttelee uhriaan arvottomuuteen ja merkityksettömyyteen. Sitä vastaan pitäisi taistella mutta samaan aikaan se vie kaikki voimat edes selviytyä arjen haasteista.
Apostoli Paavalikin koki elämässään masennusta. Hän kirjoittaa meille myös Jumalan tavasta lohduttaa masentuneita. Huomaamme, että Jumala on kiinnostunut meistä ja siitä, kuinka voimme.
Masentunut yrittää taistella myös ollakseen aktiivinen Jumalan suuntaan. Ajatuksissa saattaa pyöriä, että Jumala kyllä auttaisi, jos osaisi oikein pyytää apua tai elää oikealla tavalla. Mutta onneksi Jumala on aktiivinen osapuoli masennukseen vaipuneen ihmisen suhteen. Ihmisen ei tarvitse pinnistellä pitääkseen Jumalan kädestä kiinni, Jumala lupaa pitää kiinni ihmisestä. Ja masennuskin joutuu taipumaan Jumalan tahdon alle ja se kudotaan osaksi Jumalan suurta suunnitelmaa.
Mutta miten Jumala sitten lohduttaa? Hän antaa arkeemme joka päivä apuaan. Hän ei välttämättä heti poista epätoivoamme mutta kulkee kanssamme sen läpi. Hän lähettää elämäämme Tituksia, jotka antavat meille rohkeutta jatkaa eteenpäin yksi päivä kerrallaan. Emme sitä useinkaan huomaa; yksi tekstiviesti, soitto, lämmin katse tai mieleen tuleva laulu. Kanssaihmisemme tuovat meille Kristuksen välittämistä ja rakkautta.
Pahimmillakin vastoinkäymisillä on Jumalan asettama päätepisteensä. Myös masennuksella. Ehkä silloin saamme huomata, että Jumala käyttää meitä lohduttamaan toisia, jotka joutuvat kokemaan kanssamme samoja vaikeuksia?
