“Jeesus vastasi: ‘Koska näit minut, sinä uskot. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.'” Joh. 20:29
Rakastaako Jumala minua? Antaako Hän varmasti kaikki syntini anteeksi? Haluaako Hän minulle hyvää ja pystyykö Hän auttamaan minua yli nykyisten vaikeuksieni? Voinko luottaa Hänen johdatukseensa?
Näihin kysymyksiin me jokainen haemme vastauksia. Haluaisimme nähdä omin silmin Jumalan todellisuuden, tuntea Hänen johdatuksensa ja kokea, kuinka Hän laannuttaa elämämme myrskyt.
Kuinka helppoa onkaan uskoa Jumalan hyvyyteen ja armoon silloin, kun Hän antaa aurinkonsa paistaa elämäämme. Kuinka varmoja olemmekaan Hänen sitoutumisestaan meitä kohtaan, kun kuulemme Hänen jumalalliset sanat, jotka laannuttavat ylitse käyvät aallot.
Mutta Jumala tuntuu monesti toimivan elämämme suhteen toisin. Hän viivyttää apuaan tai on ikäänkuin taustalla vain, jotta saisi uskomme vahvistumaan. Usko on luottamusta. Luottamus tarttuu kiinni Kristuksen viitan liepeeseen silloinkin, kun Hän näyttää katsovan toisaalle.
Tuomas suostui uskomaan Jeesukseen elämänsä Herrana ja Jumalana, kun sai nähdä Hänet omien ehtojensa mukaisesti. Mutta Jeesus sanoi, että on vaikeampaa mutta samalla palkitsevampaa uskoa Häneen silloin, kun käytännön todisteet puuttuvat.
Ehkä tänään olet elämäsi myrskyjen keskellä ja huudat Jumalaa ilmestymään sinulle? Ehkä kyselet, eikö Jumala sittenkään rakasta sinua, kun et saa tänään toivomaasi apua?
Muistathan, että jyvä synnyttää satoa vain kuollessaan yksin kylmässä maaperässä? Jyvä ei saa nähdä muuta kuin pimeän mullan ympärillään. Mutta kuolemasta syntyy elämää. Samoin uskon yöstä seuraa kirkas aamu. Luottamus Kristukseen ei koskaan jätä meitä tyhjän päälle.
