“Tämä on minun käskyni: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä” (Joh. 15:12).
Raamattu kehottaa meitä hyvin käytännönläheiseen elämään. Jumala tahtoo meidän itseemme tuijottamisen sijaan näkevän kärsivän lähimmäisemme. Kehotus rakastamiseen ei saa jäädä vain korulauseisiin; sen tulee ulottua todellisella tavalla todelliselle lähimmäiselle.
Se, joka tahtoo vilpittömästi rakastaa toisia, huomaa itsessään outoja ja kuitenkin omasta sisimmästä kumpuavia vastuksia. Rakkauteemme kutoutuu aina omaan napaan katsominen. Itsekkyytemme.
Toisille osoittamamme rakkaus ontuu. Se saa sisimmästämme lähteviä harmaita sävyjä sekaansa.
Mutta ontuva laupeus voi olla kaunista. Se voi olla sellaista laupeutta, joka tavoittaa toisen ontuvan. Siinä voi olla sellaista tarttumapintaa, jota on helppo lähestyä ja jonka lämpöä uskaltaa ottaa vastaan.
Missä, oi missä viipyy artikkeli että meidän tulee rakastaa Jumalaa; Hän tulee aina ensin, kertoa Hänen teoistaan, Hänen suuruudestaan ja Hänen sanomattomasta rakkaudestaan meitä kohtaan joka opettaa meitä rakastamaan lähimmästämme ja itseämme. Jos emme osaa rakastaa Jumalaa ja myös itseämme, Jumalan lasta, emme opi rakastamaan lähimmästämme vaikka siihen kehoitettaisiin kuinka paljon. Kaikkien vaikeuksien keskelläkin, kiitä Jumalaa ja luota Häneen.