”Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi” (Ps. 25: 3).

Juuri tänään tuntuu siltä, että kaikki menneet epäonnistumiset juoksevat elokuvan tavoin silmissäni ja lannistuvat ryhtini kumaraan. Masennus ja lannistuminen astuvat kylään kuin omistajan oikeudella ja en jaksa nähdä huomisen tuovan mitään parempaa.

Juuri tänään olen kipeän ja pelottavan raa´asti Jumalan lupauksen varassa. Muistan Psalmin 25 sanat: ”Ei kukaan, joka luottaa sinuun, jää vaille apuasi.”

Ymmärrän jotain Jobin tuskasta, siitä, että miten menetysten keskellä jaksaisi uskoa hyvään tulevaan. Mutta juuri pohjalla Jumalan lupaukset tulevat pelastusköyden tapaan luokseni ja nostavat minua kohti valoa. Jos ne eivät tänään vedä minua kokonaan ylös, ne pitävät minua otteessaan ja lupaavat etten putoa määrättömästi.

Uskoa minulla ei tänään ole. Sellaista uskoa, joka siirtäisi vuoria tai pullistelisi ilmaa kuin täyteen ahdattu markkinapallo. Ei, olen kuin märkä tiskirätti pöydällä. Mutta lupaus kuuluu silti minulle. ”Ei kukaan” kätkee sisäänsä juuri masentuneet, epätoivoiset, lannistuneet ja luovuttaneet.

Jumalan lupaus ei vaadi minua hyppäämään yli kuilun, joka on minulle liian leveä. Se löytää minut, tulee luokseni ja synnyttää tarvittavan uskon kipinän.

Tänään ei juuri tunnu siltä, mutta… minä saan vielä avun. Tiedän sen, koska Jumala on luvannut. Hänen lupaukseen kätken myös sinut.