”Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa” (Luuk. 6: 21).

Jeesus näki kansanjoukot jumalallisin silmin. Toki jo opetuslapsetkin havaitsivat olevansa oppimattomia, syntisiä ja monin tavoin puutteellisia. Mutta Jeesus näki vielä syvemmälle ja tavoitti ihmisten yksinäisyyden, kurjuuden, taistelun toimeentulosta ja heidän kokemansa sorron parempiosaisten puolelta.

Jeesus näki itkun, joka tuli sairaudesta, kuolemasta, hylätyksi tulemisesta, synnin ruhjovasta voimasta, saavuttomattomista unelmista sekä elämän vääjäämättömästä kääntymisestä selviytymistaisteluksi.

Minä luulen, että Jeesusta kuunnellessa monien poskipäillä vierivät tukahtuneet kivut. Jeesuksen lempeät ja ihmeelliset sanat tekivät näkyväksi ja antoivat luvan tunteille, jotka muuten jäivät toisten jalkoihin.

Jeesus ei sanonut, että ”voi teitä, kun nyt itkette, onpas teidän elämänne pudonnut syvälle.” Ei, Hän antoi itkeville uuden identiteetin: ”Autuaat”.

Eihän elämän suruissa itsessään ole mitään autuasta. Mutta Jeesus väläytti jotain tulevan valtakunnan olemuksesta, siitä mikä on jo nyt läsnä, mutta vasta tulevassa maailmassa täysimääräisenä.

Itkevät pudottavat kyyneleitä Jumalan rukousten maljaan. Itkevien lähellä ovat enkelit, jotka tekevät heille palvelusta. Itkevät saavat palkan; yllättävää onnea saattaa olla luvassa jo huomenna mutta varmasti taivaassa. Siellä jokainen kyynel saa kultasilauksen.