”Herra on avuttomien suojelija. Kun voimani uupuivat, hän tuli avukseni.” (Ps. 116:6)

Eikö sana ”avuton” kuvaa henkilöä, joka on elämänsä kanssa pisteessä, jossa ei osaa enää auttaa itseään? Eikö kuva juoksuhiekkaan vajoavasta, vastaan pyristelevästä ja lopulta epätoivonsa sisäistävästä ihmisestä kätkeydy sanaan ”avuton”?

Toisaalta avuton on myös se, jolla ei ole auttajaa. Omien neuvojen loppuessa on tartuttu kaikkiin mahdollisiin tukiin mutta jääty aina yhtä onnettomaksi.

Sana ”suojelija” on avuttoman vastapari. Suojelijalla on itsellään yltäkyllin ja hän tahtoo omasta rikkaudestaan ja voimastaan lahjoittaa sille, jolla on puute.

Kristinuskossa nämä vastaparit kohtaavat toisensa. Avuton saa suojelijan vain koska jälkimmäinen astuu juoksuhiekan reunalle ja antaa pelastavan ristin tarttumapinnaksi.

Ehkä surkuttelet itseäsi, että olet kaikkien näiden vuosien jälkeen edelleen avuton, apua tarvitseva? Tai ehkä ennen olit vahva, mutta vuodet ovat kuihduttaneet poskesi ja lyhentäneet askeleesi? Älä pelkää, sinulla on Suojelija!

Sinun suojelijasi tahtoo kätkeä sinut siipiensä suojaan ja puristaa lähelle, sinne, missä kuulet suuren sydämen sykkeen. Sinun suojelijasi avaa taivaan varastoluukut niin, että se, mikä ei näy silmillesi, saa täyttää sisimpäsi.