Tänään on selvästi huono aamu. Yö meni levottomasti pyöriessä ja herääminen oli kuin helpotus katkonaisille painajaisille.
Sängystä oli vaikea nousta, kun ei tiennyt mitä kipua varoisi eniten. Kömmin unisena kahvinkeittimelle, avaan keittiön verhot ja ihailen koivujen hentoista lumiusvaa. Jäässä kuten minäkin.
Selaan raamattua ajatukset harhaillen ja syytä itseäni siitä, etten edes tässä osaa keskittyä. Kevyenä olisi hyvä saada oikeaa painolastia mutta nyt sielu on höyhenen sijaan täyteen taakoitettu.
Mikä rukousasento olisi tänään paras? Asetun selälleen olohuoneen lattialle ja otan sohvatyynyn pään alle. Suljen silmäni ja lähetän ajatuksen välikaton läpi: “Tässä minä olen. Uupuneena, sekavana, revittynä mutta juuri nyt tavattavissa.”
Rukouselämääni ei tänään mahdu sanoja. En jaksa valuttaa niitä huulieni läpi. Opettelen armollisuutta, makaan paikallani ja kuuntelen. Mieli seikkailee menneessä ja tulevassa ja aina välillä saan sen olemaan hetken hiljaa ja sitten päästän taas.
Minuutit kuluvat, aika menettää merkityksensä. En ole tässä suoriutumassa vaan tahdon viettää aikaa itseni ja Isän kanssa. Yksinolo vaihtuu jossain vaiheessa kaksin oloon. Mieli pysähtyy kuin villihevonen ruohokeitaalle.
Tässä on hyvä olla. Tässä on hyvä kuljettaa Isälle kaikki rakkaat ja kipeät ihmiset. Itseäni unohtamatta.
Kiitos, Jaakko, että rohkenet olla niin tosi ja aito. Ihailen, ihmettelen, kadehdinkin, taitoasi kuvata yksinkertaisen luontevasti tuntemuksiasi. Muutamilla vedoilla syntyy mielikuvasarja, joka painuu sielun silmien verkkokalvolle..
Tämä oli hyvä oppitunti rukouksesta. Se saa olla näin yksinkertaista.
Ikävä silti, että tällaisen oppitunnin hintana on niin paljon kipua.
Juuri noin, emme tarvitse tarkoin valittuja, hienoja sanoja. Pääasia, että osoitamme huokauksemme oikeaan suuntaan.