“Kuuskytyhdeksän jaettuna yhdeksällä? Nimittäjät eivät muutu! Rohkeasti vaa, ei haittaa, vaikka pää menis jumiin!” Viimeinen huuto taisi jäädä leijumaan aamupakkaseen, kun Eemil juoksi kiireessä koulun ovesta sisään. Tänään on edessä matematiikan koe ja ilta sekä aamu meni yllättävän haastavia laskutoimituksia harjoitellessa.
Sainkohan sanottua kaiken oleellisen? Muistinko painottaa tärkeimpiä asioita? Tulisiko tästä se onnistumisen kokemus, joka siivittäisi tärkeään “Minähän osaan!” -liekkiin?
Jeesuskin kertoi aikoinaan viimeisiä vinkkejä orvoiksi itsensä tunteville opetuslapsille. Hän tiesi, että he jäisivät elämän oppitunneille ja kohtaisivat monet tiukat kokeet, joista kaikista ei mentäisi edes rimaa hipoen ylitse. Mitä tulisi painottaa? Miten Hän osaisi rohkaista pian täysin epäonnistuvaa Pietaria?
Hetken aikaa ajattelin itseäni Eemilin luokkahuoneeseen. Istuisin hänen vieressään ja kun koe alkaisi, katsoisimme toisiamme ja hymyilisimme. Hänellä olisi ohjeeni ja vielä enemmän: minut jokaisen viivan ja raksin liikkeessä.
“”Mutta tulen taas luoksenne” (Joh. 14:28). Istun elämäni koulussa välillä lamaantuneena ja yhtenä huutavana kysymysmerkkinä. En muista Isän ohjeita, pää on turta. Mutta Jeesus, Sinä olet siinä, tässä lähelläni. Sinä muistutat kaikesta, ohjaat oikeaan, havahdutat ja katsot lempeästi.
Paras tukiopettajani! Kiitos.
