Helkkyviä valoja, hersyvää naurua, odottavien lasten pilkettä silmissä, käsiä yhdessä kuusen ympärillä, punaista ja kultaa – sitä kaikkea joulu on. Juhla, jota kutsutaan. Ja yhtä aikaa pelätään.
Joulu repii kuilun ihmiskunnan keskelle. Siinä missä toiset kilistelevät glögilaseja rakkaiden sukulaisten keskellä ja avaavat taidokkaista paperikääröistä mitä ihmeellisimpiä rakkaudenosoituksia, toiset sytyttävät yksinäisen kynttilän pöydälle ja katsovat menneiden rakkaiden kuvia olohuoneen seinällä kyyneltulvan keskeltä.
Minä odotan joulua ja kun se lähestyy, rukoilen, että se menisi järisyttämästä haurasta mieltäni. Juuri jouluna kaikki mielen kummitukset eri vuosikymmeniltä astuvat esille ja pilkkaavat elämäni huteria rakenteita.
Tänään jouluna ymmärrän heitä, jotka viettävät joulun keskellä oluthuuruista baaritunnelmaa. Ymmärrän heitäkin, jotka vuoraavat itsensä yksiöiden sisälle ja painavat sielunsa horrostilaan käynnistääkseen jäljellä ovat sylinterit tammikuun pakkasten koittaessa.
Joulu on täynnä kummituksia. Tänä jouluna en taistele niitä vastaan pillereillä tai piilopulloilla vaan annan joulun lapsen, Herrani Jeesuksen Kristuksen astua keskelle melankoliaa ja pelkoa.
Jos Sinä et ole kummituksiani suurempi, jouluni sammuu kuin vapiseva pieni liekki loskaisessa viimassa.
