”Kun pelko minut valtaa, minä turvaudun sinuun” (Ps. 56:4).
Kun voimat uupuvat ja käsivarret repsahtavat alas neuvottoman huokauksen kanssa.
Kun vastustajat minussa ja ulkopuolellani rakentavat valtausluiskiaan ja nauravat tulevalle voitolleen.
Kun olosuhteet kääntyvät vastaan kuin syksyn vimmainen puhuri eikä aurinkoa ole näköpiirissä.
Niin, kun pelko eri tavoin ottaa minusta hallintaotteen, enkä löydä tietäni huolettomaan ja turvalliseen elämään, silloin minä huudan Sinua apuun.
Sinä tulet läpi pelkojeni, huolieni ja ahdistukseni. Painat kätesi uupuneiden käsivarsieni alta ja halaat yksinoikeudella. Olet sydämeni käynnistyskone, lohdutuksesi tarttuu paitani alle ja menee syvemmälle missä epätoivo asuu.
Pelkään Sinua, Jumala. En näe Sinua rakastavana ja läheisenä Isänä. Koen Sinut etäisenä ja ankarana. Tiedän että tämä loukkaa Sinua ja tekee Sinut murheelliseksi. Rukouksistani huolimatta vajoan vain syvemmälle. Aina kun katson Sinuun, tuntuu että menet vain kauemmaksi. Tunnustan epäuskoni ja kyvyttömyyteni levätä ja iloita Sinussa. Uskonelämä väsyttää minut näännyksiin. Miksi et vastaa mitään?