”Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps. 27: 1).
Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla kanssani jokaisena päivänäni?
Mitä pelkäisin, kun Sinä olet kertonut suunnitelleesi jokaisen hetkeni äidin rinnoilta viimeiseen henkenvetoon?
Mitä pelkäisin, kun Sinä olet luvannut olla enemmän kuin satujen pullonhenki, Jumala, joka kestät kaiken elämäni painon ja vakuuttanut, ettet koskaan murru altani?
Olet viimeinen vakuutukseni, oljenkorsi, johon tartun suonsilmäkkeissä, riippumatto, joka on aina valmiina avaamaan hellästi keinuttelevan lepopaikan juuri silloin, kun elämän haasteet ovat potkineet minut lommoille.
Sinä olet elämäni turva.
Kunpa olisinkin osannut kulkea Jumalan suunnitelmassa. Mutta en nuorena edes tiennyt, että sellaista olisi. Ei kukaan kertonut. Jumalan kyllä uskoin olevan jossain mutta kaukana. En ymmärtänyt, että hänellä olisi jotain tekemistä minun elämäni kanssa. Siksi poikkesin varmaan hänen suunnitelmistaan jo varhain. Siksi en voi lohduttautua sillä, että hän olisi kaiken suunnitellut.
Mutta kyllä minä silti uskon, että hänen silmänsä on seurannut minua harhapoluillakin. ”Ne tiet minä olen nähnyt.” Ja uskon myös, että hän on ainoa turvani. Ja monissa tilanteissa se viimeinen ja ainoa oljenkorsi.