”Herra, kuinka kauan? Oletko unohtanut minut iäksi? Kuinka kauan peität minulta kasvosi?” (Ps. 13: 2).
Ajattele sitä kivun määrää, joka sai kuningas Daavidin kivusta kerälle ja huutamaan Jumalaa viimein huomaamaan hänet ja auttamaan mahdottomassa tilanteessa.
Daavid on yksi keskeinen Raamatun henkilö. Hänen värikkäästä tunne-elämästään ja näppäristä sormistaan ovat syntyneet juuri ne psalmit, jotka ovat vuosisadasta toiseen lohduttaneet miljoonia kristittyjä.
Daavid eli Jumalan läheisyydessä. Mutta paradoksaalisesti juuri hänen teksteistään luemme mitä syvintä Jumalan poissaolon tuntua ja kipua, joka hukuttaa kaiken muun alleen.
Lainaamani Psalmi 13 päättyy valoisiin näköaloihin: ”Hän pitää minusta huolen”. Tämä vakaumus ja uskontunnustus oli kuin astuminen rakastavan Jumalan varaan juuri silloin, kun kokemuksellisesti mikään ei puhunut Jumalan avun puolesta. ”Minä luotan sinun armoosi” olivat sanat, jotka lausuttiin kivun keskeltä, uskon maailmasta käsin.
”Herra, kuinka kauan vielä?” on monen meidän raaka huuto. Se oli samoin osana kaikkien Raamatun pyhien elämän polkua. Mutta juuri Daavid todistaa, että Jumalaan voi luottaa keskellä kaiken nielevää hurrikaania. Häneen voi luottaa, vaikka Hänestä ei ole kuulunut pihaustakaan pitkään aikaan.
Lopulta Jumala puhkoo väliverhon, joka estää meitä näkemästä uskon ja luottamuksen maailmaan. Silloin saamme kiittää Häntä siitä, että Isämme oli tarkasti ja intohimoisen rakastavasti läsnä joka päivä – myös ”Herra, kuinka kauan vielä?” -aikoina.
Aluksi, hyviä tekstejä sinulla. Löysin blogin tänään, kun googlasin ”masennus jeesus”. Olen jossain vaiheessa uskonut olleeni yhteydessä Korkeampaan Voimaan (nimitin sitä Jumalaksi) mutta Kristusta en ole vielä tuntenut. Uskoakseni minua on pyydetty odottamaan (kyseenalaistan nykyisin jatkuvasti nämä kokemukset, jotka silloin joskus ovat liittyneet Jumalaan).
Sitten on sanottava, että elävänä olentona tuntuu väärältä tällainen tyhjyys, kuivuus, näivettyminen, kuin jonkin videopelin kulisseissa eläminen ilman johdatuksen tai merkityksen tuntua. Ei tällainen voi kuulua olla ihmisen osa. Ihmettelen jatkuvasti mitä tarkoitusta tämä voi palvella. Eikö vaikeuden keskellä kuuluisi olla edes jonkinlainen valon pilkahdus? Mitä ihmeen väliä sillä on uskooko Jumalaan vai ei, jos masennus on kaikille sama? Odottamisesta on tullut huijaukselta/ansalta vaikuttava jatkuva olotila, joka näivettää elämän ja katkeroittaa mielen.
On vaikea luottaa ja turvata Jumalaan, kun Jumala ei enää näyttäydy. On kuin Jumalaa ei olisi. En tiedä minne katseeni kohdistaisin, muualle kuin tähän merkityksettömään pahvikulissiin ja kaaokseen. Syytän itseäni jatkuvasti tästä huonosta valinnasta (jota en kykene muuttamaan), eli elävää elämää pilkkanaan pitävästä masennuksesta, sillä ei enää ole Jumalaa, joka tämän olisi eteeni tuonut. Olen vain mistään mitään tajuamaton minä huonoine valintoineni. Miksi tahdoin lähemmäs Jumalaa, nyt siihen menee vuosikymmenet ja tämä jähmeä tahmea elämänhaluttomuus on seuralaiseni hamaan tappiin asti. ”Lähemmäs Jumalaa” tarkoittaa näköjään huonolaatuista elämää, tai sitten saan syyttää itseäni sähläämisestä taas kerran, mitä oikein kuvittelin tekeväni.
Ajatuskin toivosta, siitä että ”kyllä se vielä tapahtuu” saa rutikuiviksi nahistuneet jäsenet kurottamaan kohti tulevaisuuden jo kangastukseksi paljastunutta haavekuvaa. Enää ei pysty.
Kaipaisin usein vertaustukea näihin asioihin, olisi niin paljon helpompi kasvaa jonkun kanssa yhdessä. Miten te muut jaksatte ”erämaissanne”, onko teillä vierellä kulkijoita vai onko tällaiset tarkoituskin tarpoa yksin?
Lopuksi on vielä sanottava, että huolimatta hämmennyksestä huomaan ajoittain varovasti, että taustalla kehittyy koko ajan Aikuinen, jolla on terve aikuisen ylpeys, terve järki ja syvemmät arvot.