”Tiedämmehän, että vanha minämme on yhdessä Hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa, emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:6)

Yritän nyt opettaa tästä vaikeasta ja monesti väärinymmärretystä Raamatun luvusta. Se on tärkeä luku ymmärtääksemme Jumalan pyhittävää työtä elämässämme. Ennen kuin aloitan, teen tärkeän havainnon: meidän hengellinen kasvumme on sen ”omistamista”, mitä Kristuksemme on meille jo hankkinut. Emme siis poistu evankeliumin pohjaltamme. Pyhitys tapahtuu levosta käsin ja siinä Jumala on aktiivinen. Pyhitys ei ole vain hyvien kristittyjen etuoikeus, vaan kaikilla on Kristukseen ja siis pyhitykseen sama kutsu ja lupa.

Raamatun opetuksen mukaan me olemme jo kuolleet synnille – palaan tähän hetken päästä tarkemmin. Paavali täsmentää sanomalla, että meidän vanha ihmisemme on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, se on siis kuollut. Se on myös jakeiden 3-4 mukaisesti jäänyt kasteen hautaan. Tässä pitää nyt olla tarkkana, ettei mennä harhaan suuntaan tai toiseen. Tämä ei tarkoita sitä, ettei kristityssä enää olisi tätä Jumalaa vastaan kapinoivaa ”osaa”, vaan että sen ylivalta on murrettu. Aikaisemmin ihminen eli tämän vanhan ihmisen vallassa. Uudestisynnyttyään Pyhä Henki uudisti ihmisen hengen ja niin kristitystä tuli ”uusi luomus”. Kristityssä alkaa vanhan ja uuden luonnon välinen taistelu ja siksi me emme monesti tee sitä mitä tahtoisimme. Tämän tähden koemme tuskallisia epäonnistumisia ja siksi synti houkuttaa.

Monet kristityt ovat erilaisilla yrityksillään yrittäneet tukahduttaa tätä vanhaa ihmistään. Sen voittamiseen on kuitenkin vain yksi keino: Kristuksen risti. Paavali opettaa, että Jumala on hoitanut ongelman jo yli 2000 vuotta sitten ristillä Jeesuksen kanssa. Siellä ristillä vanha ihmisemme sai ratkaisevan kuoliniskun. Miten se voisi arjessamme myös pysyä enemmän ”kuolleena”. Avain on tässä: Meidän tulee olla tästä asiasta yhtä mieltä Jumalan kanssa. Tarkoitan seuraavaa: Me saamme syntimme anteeksi uskomalla Jeesuksen sovitustyöhön. Se on sokeaa uskoa siinä mielessä, että emme näe syntien poistuvan meistä, vaan uskomme sen, mitä Jumala Raamatussa lupaa:  Hän lupaa vanhurskauttaa jokaisen, joka uskoo Jeesukseen. Samoin Jumala pyytää meitä luottamaan Häneen pyhityksenkin suhteen. Paavali kehottaa meitä jakeessa 11 luottamaan tähän Jumalan työhön, siis ristiin: ”Ajatelkaa tekin itsestänne samoin”. Siellä vanha ihmisemme on kuollut ja siellä se saa pysyäkin.

Sitten siihen syntiin. Jakeessa 2 Paavali mainitsee, että olemme kuolleet pois synnistä. Monet ovat ymmärtäneet sen niin, että synti olisi kuollut meissä. Mutta eihän se pidä yhtään paikkaansa! Kun katsomme itseämme, huomaamme välittömästi, ettei synti ole kuollut. Me olemme sen sijaan kuolleet synnille eli sen vaatimukselle totella sen houkutuksia. Alkuperäiset lukijat ymmärsivät Paavalin rinnastavan synnin kuin isäntään, jolla on orjia talossaan (”Se, joka on kuollut, on päässyt vapaaksi synnin vallasta” Room. 6:7). Isäntä hallitsee orjaansa ja orjan tulee totella isäntänsä kaikkia käskyjä. Mutta nyt me olemme Kristuksen kanssa kuolleet ja päässeet eroon vanhasta isännästämme. Meistä ei tule synnittömiä, mutta synti ei saa enää pitää ”ylivaltaa” meihin, koska isäntämme on vaihtunut. Uusi isäntämme on Herra Jeesus Kristus.

Paavali kysyy jakeessa kaksi, kuinka synnille kuolleina voisimme enää elää siinä? Hän tarkoittaa, että kristitty ei voi enää elää hyvässä sopusoinnussa synnin kanssa. Koska Jumalan Henki asuu hänessä, synti on kristitylle jotain, joka sattuu ja ahdistaa. Vaikka kristitty näkee syntiä itsessään ja lankeileekin, hän kokee siitä kipua ja haluaa päästä synneistään eroon. Sananlaskuissa sanotaan, että vanhurskas lankeaa seitsemästi mutta nousee aina ylös (Sananl. 24:16). Sitä tarkoittaa tämä Paavalin ilmaus.

Lopuksi palaan vielä alkuun, eli jakeeseen kuusi. Se alkaa sanalla ”tiedämme”, mikä tarkoittaa tarkemmin tuntemista tai tunnustautumista. Kyseessä on Herran Jeesuksen, ei vain tietäminen, vaan sydämen tunteminen. Kun tämä tunteminen lisääntyy uskomme kasvaessa, pyhityksemme etenee. Mitä enemmän tunnen Vapahtajaani, Hänen loputonta armoaan ja rakkauttaan sekä Hänen työtään minun puolestani, sitä enemmän Hänen elämänsä saa näkyä minussa. Sitähän pyhitys on. Vaikka olen kirjoittanut nyt vaikean tekstin, niin pyhitys on lopulta varsin yksinkertainen asia: se on Jeesukseen luottamista ja Hänen armossaan pysymistä. Se taitaa toteutua parhaiten heikoissa ja huonoissa kristityissä – he tarvitsevat Jeesusta eniten.