”Minä ylennän sydämeni sinun puoleesi. Täytä palvelijasi ilolla!” (Ps. 86:4)
Nostan sen maasta. Siinä on monia jalkineiden jälkiä, myös omani. Otan sen käsieni varaan ja etäältä katselen sitä, kuin minusta erillisenä elävää organismia.
Nostan sen ylös kohti taivasta, Sinulle. Tässä on sydämeni. Se ei ole enää yhtä ehjä kuin matkani alussa. Se ei ole yhtä joustava ja kimmoisa, elämänhaluinen ja innokas.
Tässä on sydämeni. Nostan sen Sinulle henkitoreissaan, heikosti lyövänä ja verisenä. Uudet viillot peittävät vanhoja arpia, kipuja, jotka sain työnnettyä sydämeni salaiseen huoneeseen ja jotka alkoivat kuin komentohuoneesta käsin varastaa iloista elämänsykettä.
Täytä minut ilolla! Kosketa hiipuvaa sydäntäni hellin käsin, anna sille tekohengitystä Henkesi voimalla. Saat luvan koskettaa syvälle, painaa sormesi sinne, minne ilonvarastaja on tehnyt asuinsijansa.
Tässä on sydämeni. Nostan sen eteesi ja huudan sen särkyneellä soinnilla: Missä sinä olet? Viimeiset pulssinlyönnit hiipuvat odottaen Sinua, jonka askelissa kasvavat ruusut ja orvokit. Ja siinähän Sinä olet!
Kiitos vertaistuesta, Jaakko. Sekin jo lohduttaa, että on muitakin hämärässä harhailevia. Niitä, joiden sydämen yli on lukuisat kerrat asteltu. Niitä joiden sielussa soi virsi:”Mun uskoni suitseva kynttilä on, ja rakkaus penseä, toimimaton.” Yleensä näitä tuntoja ei halua kertoa muille kuin Hänelle, joka ne muutenkin jo tietää. Sinä rohkenet.