“Luottakaa aina Jumalaan, tuokaa hänen eteensä kaikki mikä sydäntänne painaa! Jumala on turvamme” (Ps. 62: 9).
Viimeisten päivien aikana on tuntunut siltä, kuin viimeinenkin oljenkorsi olisi surullisina raksahtanut poikki ja toivo olisi uinut “kuin hauki rannasta” -pyrähdyksellä vastakkaiselle lahdelle.
Vastoinkäymiset ovat seuranneet toisiaan ja ongelmat, joihin olemme rukoilleet Jumalan auttavaa kättä, hälyttävät tänään auttamattomana kirkuvan punaista valoa, eikä apua ole näköpiirissä. Väsynyt sielu yrittää taipua monelle mutkalle jääden koko ajan riittämättömäksi joka suuntaan.
Minun henkilökohtainen huutoni oli eilen kaikessa yksinkertaisuudessaan: “Jumala, oletko Sinä oikeasti siellä?” Sen suurempaa uskonsankaruutta ei näinä päivinä ja näissä haasteissa ole löytynyt tämän raamattuopettajan paidan alta.
Mutta sitten taas tänään aamukahvilla törmään Psalmiin 62 ja sen jakeeseen 9. Se iskee epätoivooni ja -uskooni kuin Muhammed Alin painava nyrkkeilyhanska ohimooni ja pakottaa minut ottamaan kantaa: välimuotoja ei ole, tulen joko -tai -risteykseen. Joko saan luottaa kaikissa – siis kaikissa – asioissa Jumalaan ja Hänen apuunsa, tai sitten Raamattu on satukirja. That´s it.
Usko ei synny eikä pysy ihmisessä itsessään. Me tarvitsemme sitä ulkopuoleltamme samoin kuin auto tarvitsee käydä toistuvasti tankkaamassa. Huomaan pysähtyväni tämän yhden jakeen kohdalle, itku alkaa nousta ylös Jumalan valtaistuinsaliin ja tyynnyttelevä Isän olkapää tarjoutuu alas luokseni Daavidin sanojen saattelemana.
“Luottakaa aina Jumalaan.” Ei yhtään muttaa, ei yhtään poikkeusta, ei asiaa eikä ihmistä, joka ei voisi sulkeutua tämän yhden, kattavan lupauksen alle. Tuntui tänään miltä tuntui. Huomisen määrää Jumala.
Niinpä. Joko – tai. Joko totta tai satua. Välimuotoja ei ole: että toisille totta, toisille satua. Tai joskus totta, joskus satua.
Saman kysymyksen kanssa kipuilen. Kun lukee ihmeitä toisten elämästä, vakuuttuu, että totta on. Mutta jos omassa elämässä niitä ei näy ei kuulu, haluaa heittää hanskat naulaan.
Mutta jos Sana ei ole totta, mitä väliä sitten on enää millään? Tämä on lopultakin ainoa vaihtoehto, jos ihmiselämällä mielii olla mitään merkitystä. Ilman sitä ei ole mitään vastausta. Kaikki muut liian heppoisia
Mutta kysyn: miksi pitää niin monen ahdistuksen kautta mennä Jumalan valtakuntaan? Miksi on käytävä kestämisen äärirajoilla? Eikä vain käytävä vaan oltava pitkään…
Kunpa joskus saisi kokea: “Heureka!”
“Murtunutta ruokoa hän ei muserra, savuavaa lampunsydäntä hän ei sammuta. Hän on saattava oikeuden voittoon”.
Minäkin kyselen Jumalalta, etkö jo auta Jaakkoa, en millään ymmärrä Jumalan sallimaa kärsimyksen määrää. Sitten sinä, joka olet kärsimyksen keskiössä, tulet ja julistat kaiken uupumuksen keskeltä rohkaisevaa, ravitsevaa evankeliumia! Jumala sinua ja perhettäsi runsaasti siunatkoon. On hyvä, että meillä on Jumala, jolle uskallamme olla rehellisiä! T. Hilkka