“Jumala, sinä olet minun Jumalani, sinua minä etsin varhain; sinua minun sieluni janoaa, sinua halajaa minun ruumiini kuivassa ja nääntyvässä, vedettömässä maassa” (Ps. 63: 2).
2000-luvun itsetyytyväisyydellä kuorrutettu ja pöhöttyneenä paikalleen jämähtänyt, ontuva rullatuoliteologia. Aivan kuin toisesta maailmasta kajahtavat Raamatusta kuningas Daavidin sanat.
Daavid ei ehtinyt nykyisen aikamme tavoin laittaa Jumalaa koeputkeen ja kuumentaa Häntä milloin milläkin teologian testiliekillä – hänellä oli liian kiire ja liian suuri hätä turvata Häneen, jota länsimainen kylläinen kristillisyys tutkii tikun päästä kuin nurkkaan ajettua häkkieläintä.
Daavid ei kaivannut hienoja määritelmiä ja uskonlauselmia, joihin oppineet itsekin sotkeutuvat yrittäessään nokittaa toisiaan. Hän kaipasi itseään Jumalaa. Yksinkertaista ja niin erilaista.
Kun Daavid oli masentunut, hän itkien kaipasi Jumalaa. Kun hän oli ongelmissa, hän kaipasi Jumalaa. Kun hän oli todella ja ihan aikuisten oikeasti lyöty ja murskana, hän kaipasi Jumalaa.
Siinä salaisuus meille, jotka emme tyydy näköispatsaisiin vaan haluaisimme etsiä aitoa yhteyttä aitoon ja elävään todellisuuteen.
Daavidin elämä koostui lukemattomista kaatumisista, haasteista, itkusta, pelosta ja särkymisistä. Yhä syvemmin hän oppi luottamaan juoksuhiekassa polkiessaan Jumalaan, joka tahtoo pelastaa ja tehdä sen yksin. Siitä seurasi särkymisten vastapainoksi iloa, yltäkylläisyyttä ja aihetta kiitosrumbaan.
Tämä sama mies uskalsi lausua seuraavaa: Jumalalle saa heittää kaikki huolet ja kaikki ongelmat ja Hän pitää omistaan huolen. Sanat eivät tulleet oppikirjoista tai kouluissa puutuneiden pakaroiden kautta vaan elämällä elämää, johon mahtui tuhat ja yksi tarinaa ja yksi ainoa Jumala, joka sukelsi mukaan ihan jokaiseen niistä.
Niin, Isä, minäkin tarvitsen sinua. Älä jää pölyynteeseen vihkiraamattuun, älä kirjojen sivuille, joiden selkämykset ovat jääneet vailla kosketusta. Älä jää eiliseen, sillä minä tarvitsen Sinua tänään. Ihan kuin Daavid aikoinaan.
Ihana, koskettava teksti👏👏