”Mutta sinä päivänä, jona minä pelkään, minä turvaan sinuun” (Ps. 56:4).

Minä pelkään huonoja päiviä, niitä, joina taivun vastatuulessa kuin lehtensä luovuttanut vaahtera.

Pelkään hyviä päiviä. Pelkään onnea ja levollisuutta, pelkään että ne ovat vain pieniä luonnonoikkuja, jotka varoittavat seuraavasta tsunamista.

Pelkään ihmisiä. Vapisen kovia sanoja, arvioita, jotka osuvat liian syvälle sieluuni. Pelkään tietäviä ilmeitä ja merkitseviä katseita.

Pelkään sielunvihollista. Hän on päättäväisempi ja älykkäämpi kuin minä. Pelkään hänen tahtonsa lujittuvan tuhovoimassaan juuri silloin kun minä heilutan valkoista lippua.

Pelkään itseäni. Tahtoani, jonka varaan en voi laskea elämääni, tunteitani, jotka heittelevät kuin rikkinäinen kompassi. Pelkään, että en osaa kuin satuttaa itseäni ja toisia.

Minä pelkään, että pelkään. Pelkään, että en osaa lakata pelkäämästä. Pelkään, että en uskalla luopua pelon vaarallisen turvallisesta suojasta.

Mutta Sinä olet pelkoani suurempi. Olet minua suurempi, kipeitä sanoja suurempi. Olet onnen ja kivun aikoja suurempi.

Minä pelkään mutta pelkään Sinun lähelläsi. Sinun sylissäsi saan pelätä hengittäen syvään sillä Sinun otteesi minusta kestää kauhujen yössäkin.

Niin, tänään minä pelkään mutta en pelkää yksin. Sinä olet minun kanssani ja minä saan värähdellä sydämesi syvimmässä suojassa.

Minä turvaan Sinuun sillä toivolla, jonka Sinä minulle tänäänkin lahjoitat.