”Puhukaa lempeästi Jerusalemille ja julistakaa sille, että sen vaivanaika on päättynyt ja sen syntivelka on sovitettu. Se on saanut Herran kädestä kaksin verroin kaikista synneistää.” (Jes. 40: 2)

Minusta on ihmeellistä, että Jesajan piti kuuluttaa lohduttavia lempeitä sanoja kansalle, joka oli aikaisemmin määrätietoisesti kääntänyt Jumalalle selkänsä ja oli sen takia saanut kärsiä syntiensä seurauksia määrättömin mitoin.

Eikö olisi ensin pitänyt varmistaa, oliko kansa tehnyt riittävää parannusta? Eikö heille olisi pitänyt lohdutuksen sijaan osoittaa selvä syy-yhteys heidän Jumalanvastaisen elämän ja kärsimyksiensä välisen suhteen välille? Eikö lempeät sanat olleet ennenaikaisia?

Jumalalla on aina kiire armahtaa. Hän ikävöi kansaansa Israelia tuolloin ja ikävöi sitä edelleen. Samoin Hän ikävöi jokaista lastaan. Jumalan syvin halu on lausua omilleen pehmeitä, hoitavia ja sydäntä syleileviä armon sanoja.

Kärsivä ihminen on kärsimyksiensä tähden mennyt kivusta ja häpeästä kerälle. Hänen ympärillään on niin monta suojakerrosta sormella osoittelua ja syyttäviä sanoja vastaan, että hän on lähes kaikenlaisen tavoittamisen ulkopuolella. Ainoa mahdollinen keino on lempeät sanat.

Lempeät sanat valuvat muurien säröistä sydämen ytimeen saakka. Siellä ne kykenevät herättämään kuolleessa sisimmässä elämää. Armo synnyttää toivoa ja rakkautta ja siellä missä nämä ovat, siellä on myös terve uskallus katsoa omiin virheisiin. Vain rakkaus saa meidän rintamasuuntamme kääntymään Jumalan suuntaan.

Jumalalla on myös toisenlaisia sanoja. Mutta ne ovat varattuna meille niitä tilanteita varten, joissa olemme liian itsevarmoja ja itseriittoisia kävellessämme kohti tuhoa. Mutta kärsivälle Hänellä on vain yksi äänensävy: myötätunnon ääni.

Se ääni herätti Lasaruksen haudastaan ja se herättää myös meidät omista kuoleman laaksoistamme.